Kirjallisuus
Kuuntele
Kuuntele Kirjallisuus Soundcloudissa.- Ulkoinen linkki
Lue
[Alkutunnus: Pianomusiikkia ja naisääni laulaa: ”Pieniä tekoja, suuria tunteita. Ne kanssasi
jaan ja niin paljon saan, kun uskallan sanoa sen, minkä tunnen. Keräilen rohkeutta. Voin
vihdoinkin sanoa pystypäin, tämä on, tämä on – Minun näköinen elämä.” Naisääni sanoo:
"Näkövammaisten liitto."]
Harri: Tervetuloa kuuntelemaan Näkövammaisten liiton toimintaa! Tämä on Minun näköinen elämä -toiminnan podcast. Tämän päivän vieraanamme ovat Ibrahim Milanović ja Jonna Heynke. Minun nimeni on Harri Iivonen. Keskustelemme alussa Ibrahimin kanssa, ja sitten Päivi Vick jatkaa Jonnan kanssa. Terve, Ibrahim!
Ibrahim: Terve, terve!
Harri: Voinko kutsua sinua Ibis-nimellä, lempinimelläsi?
Ibrahim: Totta kai, sopii ehdottomasti!
Harri: Mehän ollaan tavattu ensimmäisiä kertoja maalipallossa. Maalipallokansahan ei tuntenut Ibrahim Milanovićia, se tunsi Ibiksen. Kysyit keneltä tahansa, niin silloin kaikki tiesi, kuka on Ibis.
Ibrahim: Ibis on ihan tuttavien keskuudessa oikea nimi periaatteessa.
Harri: Kyllä. Onko sinun synnyinmaassa nimillä joku historia, mikä lapsille annetaan, osaatko siihen vastata?
Ibrahim: On itse asiassa. Minun nimi tuli minun isän sedän puolelta. Eli isän setä oli Ibrahim myös, ja sitten sen mukaan sain nimen.
Harri: Ja ikäsi on?
Ibrahim: Juuri täyttänyt 53.
Harri: Eli nyt lokakuussako?
Ibrahim: Lokakuussa 12. päivä, eli muutama päivä sitten.
Harri: Syntymäpaikka?
Ibrahim: Syntymäpaikka on semmoinen pieni kaupunki Bosnia Hertsegovinassa Gornji Vakuf-Uskoplje -niminen kaupunki, jossa on noin 20 000 asukasta suunnilleen.
Harri: Vähän googletin tätä asiaa sillä tavalla, että minäkin oon niin vanha, joka muistaa vaan niin sanotusti maalipallossakin, että vastaan tuli Jugoslavia. Nimessä kunnioitetaan etnisiä ryhmittymiä, eli kroaatteja ja bosnialaisia. Onko näin?
Ibrahim: Itse asiassa, joo, Bosnian kroaatit ja Bosnian serbejä. On vähän Bosnian serbejä, mutta Bosnian kroaatteja. Bosniakkeja on ehkä eniten siinä kaupungissa.
Harri: Kuulutko sinä kielellisesti mihin ryhmään?
Ibrahim: Bosniakkeihin kuulun, puhun bosniaa. Entisessä Jugoslaviassa oli serbokroatia. Se oli yhteinen kieli. Kun Jugoslavia hajosi, niin tuli jokaisella maalla oma kieli periaatteessa. Bosnia on minun äidinkieleni.
Harri: Ja suomikin sinulla on kyllä todella hyvä. Ennen sokeutumistasi valmistuit rakennusmestariksi. Missä kävit koulutuksen?
Ibrahim: Joo, eli peruskoulun kävin ihan kotiseuduilla. Mutta sitten peruskoulun jälkeen lähdin Ljubljanaan, eli Sloveniaan, joka on Bosniasta länteen katsottuna, Itävallan ja Italian rajamaa, ja nykyisin itsenäinen tietysti. Se on pieni, onko siellä noin kaksi miljoonaa asukasta. Elikkä lähdin sinne opiskelemaan rakennusalaa, ja valmistuin sitten rakennusmestariksi.
Harri: Kerkisitkö tehdä tätä työtä ennen kuin sota alkoi?
Ibrahim: En yhtään tehnyt tätä työtä, koska nimittäin heti valmistumisen jälkeen tuli sota. Ensiksi Sloveniaan ja sitten siirtyi Kroatiaan ja sitten sen jälkeen Bosniaan. Sitten minä nuorena miehenä jouduin siihen, en ehtinyt tehdä rakennusalalla yhtään työtä.
Harri: Oliko tämä tilanne, että sinut kutsuttiin, eli velvoitettiin sinne sotaan, vai oliko se mitenkään vapaaehtoista?
Ibrahim: Kun olet siinä maassa ja kun sota on siinä, ja kun olet sellaisessa tilanteessa, haluat tai et, yksinkertaisesti joudut vähän sellaiseen tilanteeseen. Että minä nuorena miehenä en käynyt edes armeijassa enkä missään. Meillä oli tämmöinen pikakoulutus, ja sitten heitettiin ensilinjoille.
Harri: Sinulla oli silloin jo harrastuksina ennen sokeutumista liikunta ja erilaiset palloilulajit, ja myös lentopallo oli, mistä todella pidit. Niin löydätkö näistä lajeista mitään yhteistä esimerkiksi maalipalloon, jota harrastat nykyisin myös?
Ibrahim: Kyllä löydän, ja paljonkin sellaista, esimerkiksi joukkuepeli ensinnäkin. Ja sitten pelataan palloilla. Tietysti maalipalloa pelataan ihan kuulon perusteella. Vaikka muut jalkapallot ja tommoset, pelattiin silloin ainakin näönvaraisesti.
Harri: Olitko silloin koskaan ennen sokeutumista tavannut näkövammaisia sokeita?
Ibrahim: Olen katsonut, kun sokeaa ihmistä opastetaan, eli sokea ihminen piti käsivarresta opasta kiinni ja sitten vietiin. Ja huomasin, että se on sokea sen takia, koska sokealla oli tummat silmälasit. Mutta en koskaan ennen Suomeen tultua, en ole koskaan keskustellut sokean ihmisen kanssa.
Harri: Minulla on ihan sama asia. Hyvinkäältä syntyisin, ja siellä oli yksi minusta sokea ihminen. Hän oli kalju, mustat silmälasit ja rottweiler. Ja paljastui myöhemmin, että hän on sotasokea henkilö, joka on nyt sitten jo siirtynyt toiseen hiippakuntaan. Niin tämä tietämys, että kyllä meillä on vielä tekemistä, että me saadaan ihmisille tiedoksi, että minkälaisia on näkövammaisia ja sokeita. Sinulla on perhe..?
Ibrahim: Joo, on minulla perhe. Minulla on kolme lasta ja vaimo, ja kaikki on tyttöjä oikeastaan.
Harri: Elikkä teillä on 4–1 äänestys aina.
Ibrahim: Olen ihan tossun alla. Ei tuossa mulla ole mitään... (Nauraa)
Harri: Parempi olla tossun alla kuin taivasalla, sanotaan.
Ibrahim: Sanotaan niin, joo kyllä.
Harri: Ja asut Käpylässä. Asutko minkälaisessa? Kerrostalo, rivitalo, omakotitalo?
Ibrahim: Joo, asutaan ihan Käpylässä. Ja se on kerrostalo. Ihan vuokra-asunnossa, kaupunkiasunto se on.
Harri: Onko se sitä Käpylän aluetta, missä oli niin sanottu Olympiakylä?
Ibrahim: Ei ole sitä aluetta. Ehkä vähän myöhemmin rakennettu nämä talot.
Harri: Sitten mennään oikeastaan siihen, koska tämä on podcast myöskin siitä, että mitä me osaamme. Olet lukenut aina, ja aloitit myöskin kirjoittamisen. Kertoisitko, mikä laittoi sinut kirjoittamaan kirjoja?
Ibrahim: Olen aina siis vähän kirjoitellut, mutta en ole ikinä kokeillut mitään julkaista. Mutta sitten kun kävin nämä kokemukset läpi, tuli mieleen, että voisi jakaa näitä kokemuksia, että ne voisi olla vertaistukena jollekin toiselle vastasokeutuneelle tai näkövammautuneelle. Se oli motiivi siinä. Sitten kun tykkäsin ja se oli harrastus ja aloitin. Ja sitten sanoin itselleni, katsotaan mitä tästä tulee. Ja minä aloitin ihan nuoruudesta, teini-iästä lähtien. Koska minun tarina itse asiassa, tämä, joka on vähän mielenkiintoisempi, alkaa just silloin, kun tutustuin siihen tyttöön, joka on nykyinen vaimoni. Ja sillä tavalla, että se lähti sitten liikenteeseen. Kirjoitin tietysti ensiksi bosniaksi. Ja ensimmäinen kirja tuli 2009, ja se oli noin 150, 160 sivuinen kirjanen. Ja sain tosi hyvää palautetta. Ja sitten aloitin tehdä toisenkin, eli jatko-osan siihen kirjaan. Ja sitten kolmannenkin kirjan siihen tarinaan. Eli sitten se päättyi siihen. Elikkä se oli trilogia periaatteessa. Ja sitten sen jälkeen kirjoitin vielä yhden, joka on viime vuonna julkaistu. Se on myös bosniaksi, mutta nämä kolme kirjaa olen suomentanut, ja itse asiassa olen vähän tietysti poistanut ylimääräisiä juttuja sieltä. Sitten tuli yksi melko iso teos suomeksikin, eli sen nimi on Voitto pimeydestä. Ja toinen kirja on tulossa kyllä, mutta vielä on vähän tekemistä sen kanssa, että vähän etsiskellään kustantajia. Katsotaan, milloin se tulee, mutta joka tapauksessa se on tulossa, toivottavasti pian.
Harri: Käydäänpä kirjat sillä tavalla läpi. Oliko tämä ensimmäinen Sidotut kädet?
Ibrahim: Sen nimi on Sidotut kädet, siis bosnian kielellä. Sitten tulee Olosuhteiden voimat. Kolmas kirja on Voitto pimeydestä. Se on ehkä näistä kolmesta paksuin. Oliko se yli 400 sivua, 440.
Harri: Oho! Siellä alkaa olla jo tunteja äänikirjaakin.
Ibrahim: On, joo. Ne menee ihan koon mukaan. Sidotut kädet on pienin näistä, koska se oli vähän niin kuin testaus ja kokeilu. Sitten tuli Olosuhteiden voima, se on vähän paksumpi. Mutta sitten Voitto pimeydestä on vielä paksumpi.
Harri: Sitten tulee Älkää koskeko veljeeni.
Ibrahim: Joo, ei ole vielä suomeksi julkaistu.
Harri: Mutta se on bosniaksi tullut kuitenkin.
Ibrahim: Bosniaksi tullut. Se on viime vuoden keväällä.
Harri: 2024, kyllä.
Ibrahim: Joo, kyllä kyllä.
Harri: Ilmeisesti itse olet kustantaja ja itse myöskin käännät nämä.
Ibrahim: Juuri näin. Eli omakustanteisesti on näitä julkaistu, kyllä.
Harri: Kyllä olisi toivottavaa, että tämän podcastin jälkeen löytäisit vaikka niitä kustantajia, koska tämä olisi kovin tärkeää. Näissä on niin puhuttelevat nimet, että vaikken sisällöstä mitään tietäisi, niin tarttuisin näihin. Koska nämä kirjojen nimet herättävät erilaisia asioita, niin miten bosnian kieli, onko se helppo kääntää suomeksi bosnian kielestä?
Ibrahim: Joo, tuo on mielenkiintoinen kysymys. Helppo ja helppo. Tietyt asiat on helppoja, sehän on selvä. Mutta siis kun on semmoisia sanontoja, mitä ei voi sananmukaisesti kääntää. Sitten yrittää ainakin tarkoituksen kääntää, ja sitten etsiä vaikka suomeksi vastinetta siihen sanontaan. Välillä joutuu miettimään kovin pitkälle. Sitten vaikka kyselemään ympäriltä, että onko tälle vastinetta suomeksi. Selittää sitten tarkoituksen. Kavereilta esimerkiksi kysyn, että miten sanoisin suomeksi saman asian, ja selitän vaikka sen sanonnan, että mitä se tarkoittaa. Tavallinen kieli on suht helppo, ei siinä silleen. Tietysti molempia kieliä pitää tuntea sen verran hyvin, että tietää, missä muodossa ja silleen. Kuitenkin vaikka Suomessa asunut jo enemmän kuin puolet elämästä, tarvitsen siihen apua. Mulla on tekstin stilisoija, että laitetaan sanat oikeaan järjestykseen.
Harri: Mites kun on maailmassa erilaisia kieliä, esimerkkinä Englannissa Brittein saarilla on niin sanottu työläisten kieli ja sitten oppineiden kieli. Sitten tunnen erään turkkilaisen henkilön, joka on Saksassa asunut ja sieltä muuttanut Suomeen 30 vuotta sitten. Niin hän kertoi siitä, että ketkä on niin sanotusti enemmän kouluja käyneet, niin heidän kielenkäyttönsä on erilaista kuin maaseudulla asuvien, jotka eivät ole saaneet sitä koulutusta. Niin onko bosnian kielessä tällaisia?
Ibrahim: Varmasti joka maassa sanotaanko sivistyskieli. Eli ihmiset, jotka ovat käyneet paljon koulua, ja kenties käyttävät sellaista kieltä. Ja sitten poliitikot ennen kaikkea. Esimerkiksi jos vaikuttaa vaikka johonkin kuntaan tai maahan tai vaikuttaa jossakin poliittisesti, sitten käyttää tuommoisia ikään kuin sivistyssanoja. On olemassa ihan peruskieli, joka on ihan normaalikansan kieltä, siis tavallisten ihmisten kieltä niin sanotusti. Että en tiedä. Ja onhan olemassa, meillähän on murteita myös Suomessakin, että se on varmasti joka puolella maailmaa.
Harri: Ja yleensähän tämä liittyy siihen, että Pohjoismaat yleensäkin ovat saaneet kansakouluajatuksen ja peruskouluajatuksen, niin voisiko sanoa, että vaikka vähemmänkin koulua käynyt, niin kirjakieltä osaa ja sanavarastokin ehkä jonkinlainen. Mutta nimenomaan jossain vaiheessa tulee sivistyssanat ja muuta, se on ihan totta. Valitettavasti Ibis me joudumme lopettelemaan tätä loistavaa podcastia. Kuten aluksi jo ajattelin, että meillä olisi ollut keskustelunaihetta vaikka mihinkä. Mutta sanopa sinä loppusanat siitä, että tulisiko meistä kaikista kirjailijoita niin kuin sinusta on tullut?
Ibrahim: Kirjoittaminen vaatii sitkeyttä, voisin sen sanoa. On helppo kirjoittaa vaikka lyhyt tarina jostakin. Mutta sitten kun kirjoittaa vaikka romaanin, se vaatii kyllä sitkeyttä, että se tarvitsee enemmän aikaa, enemmän miettimistä. Kun tulee inspiraatio, kirjoittaminen sujuu melko hyvin, ja minä voin kirjoittaa vaikka pari, kolme sivua kertaheitolla. Mutta tekstin viilaaminen vie paljon, paljon enemmän aikaa kuin kirjoittaminen. En tiedä, jokainen voi tietysti yrittää, että sitten jos tuntuu siltä, mutta se vaatii tietysti sitkeyttä, sanoisin niin. En tiedä miten muuten sanoisi. Pitää kestää sitä kirjoittamista, että jaksaa loppuun asti.
Harri: Kiitoksia Ibis valtavasti tästä, että olit vieraanamme! Ja toivotan sinulle hyvää syksyä, ja myös sinun läheisellesi!
Ibrahim: Kiitos sinulle, ja kiitos kaikille kuuntelijoille!
Harri: Seuraavaksi keskustelevat Päivi Vick vieraanaan Jonna Heynke.
Päivi: Tervetuloa, Jonna! Kiva, kun pääsit mukaan! Ensimmäisenä alkuun sellainen kysymys, että kuka on Jonna? Kerro vähän itsestäsi.
Jonna: Eli Jonna etunimi, Heynke sukunimi. Olen alun perin imatralainen, nykyään Baijerissa vaikuttava. Mitäs voisi sanoa. Vapaa kääntäjä, kirjoittaja kautta pianon rämpyttäjä. Asun täällä tosiaan Baijerissa. Amberg, se on Nürnbergin ja Regensburgin välimaastossa tämmöinen kiva pieni kaupunki. Asun täällä mieheni ja meidän kahden äänekkään kissan kanssa. Tämä on Jonna Heynke.
Päivi: Olet Jonna Imatralla syntynyt ja päätynyt Saksaan. Kerro vähän tarinasta alkua, että miten ihmeessä löysit itsesi Saksasta.
Jonna: No joo. Eli synnyin Imatralla ja kävin ihan koulut Imatralla, ja teini-ikäisenä mulle tuli tunne, että jotain on täällä Saksassa. Sanoisin kuudes aisti. Mulle vaan tuli semmoinen pakonomainen tarve. Halusin tänne Saksaan hinnalla millä hyvänsä. Sitten ajattelin, että vaihto-oppilasvuosi voisi olla jännä juttu lukiossa ollessani. Sitten oli ongelma vaan, että kun en puhu saksaa yhtään. "Ich liebe dich", sillä ei kauhean pitkälle pääse. Vaihto-oppilasjärjestöt halusivat dokumenttia siitä, että osaan saksaa. Ei siinä muu auttanut, luin vuodessa sitten D-saksan. Saatiin järjestymään silleen, että meidän ihana saksanopettaja lukiossa, hän lainasi mulle kasetit ja tilasin näkövammaisten kirjastosta saksankirjat. Se oli mun korkuinen, 165 senttiä se pino. Luin ne vuodessa. Sitten opettaja antoi arvosanat, että saksaa osaa hän. Ja sitten olin vuoden täällä, ja se oli aika rankka vuosi. Silti tämä maa kutsui vaan enemmän. Sitten ajattelin totta kai kielialalle lähteä kielenkääntäjäksi, suomentajaksi. Sitten siinä oli vaan ongelma se, että vaikka opettelin kääntämistä, niin ei voinut puhua oikein kenenkään kanssa saksaa Suomessa. Ja sitten lähdin etsimään meilikavereita, että voisi. Silloin oli jo tullut Skype, pystyi juttelemaan ilmaiseksi eri puolille maailmaa. Ja sitten kävin mun kirjekavereiden luona. Rupesin matkustelemaan täällä Saksassa. Sitten kävi klassinen juttu, että multa loppui puhtaat vaatteet. Ja muistin, että ai niin, Berliinissä mun kirjekaverilla Christianilla on pyykinpesukone. Me oltiin jo käyty kahvilla muutaman kerran. Ja kysyin, että kuule, voisinko tulla sulle pesemään pyykkiä. Menin sitten sinne ja viritin hänen kitaransa. Hän pesi mun pyykit, ja kolme kuukautta myöhemmin muutin Berliiniin. Ja täällä sitten Saksassa ollaan. Että me ollaan 15 vuotta syöty yhteisestä jääkaapista. Mentiin naimisiin sitten Suomessa 2019 just ennen koronaa. Koen itseni, koin jo silloin ja nyt edelleen, että olen osittain saksalainen. Että olen kyllä Suomessa syntynyt, mutta olen yhtä lailla saksalainen kuin suomalainenkin. Eli tämä on mun kotimaa siinä missä Suomi.
Päivi: Puhut kielen kääntämisestä. Ja kun meidän tarkoitus on puhua nimenomaan siitä, että mitä me näkövammaiset kaikkea osataan. Niin opiskelit itsenäisesti saksan kieltä ja sitten kääntämistä. Ja sulla on taiteellisia ominaisuuksia. Kirjoitat myös. Kerro vähän tästä sun kirjoittamisesta.
Jonna: Joo, olen yhden romaanin julkaissut kymmenen vuotta sitten, siitä ei sen enempää. Olen itse siihen tyytymätön. Mutta nyt kirjoitan tällaista, voisi sanoa satiiria, missä laitetaan oikein stereotypiat, mitä sokeudesta on, niin kunnolla esille, ja todella kritisoidaan. Mutta ei siis saarnaamalla, vaan se on mustaa huumoria ihan alusta loppuun. Olen nyt sitä tekemässä, on aika pitkä kässäri jo, vaatimattomat 600 sivua. Mulla on ties kuinka mones versio siitä jo menossa. Ja tämä on tämmöinen pidempi projekti mulla ollut tässä. Sitten olen kirjoittanut myös Opaskoiran muistelmat kolme vuotta sitten. Ei ole vielä kustantaja niille lämmennyt, mutta minähän en lakkaa yrittämästä. Mulla tosiaan aikanaan oli opaskoiria, 20 vuottakin oli. Ja sitten siitä ajattelin, että tällainen edelleen mustaa huumoria, hyvinkin räväkkää huumoria. Tämä ei ole mikään kliseinen kiltti labradorinnoutaja... Tai siis se esittää kilttiä, mutta sitten mitä todellisuudessa ajattelee. Eihän ihmiset tiedä, mitä koirat todellisuudessa voi ajatella. Että vaikka kuinka esittää kilttiä koiraa, niin "voi että tuo emäntä haisee tänään pahalle", tyyliin. Mutta mun tyyli on just tällainen. Ei mitään stereotypioita, vihaan niitä. Ja jotain jännitystä pitää olla aina. Olen kirjoittanut tosiaan myös dekkarityyppistä vähän niin kuin pöytälaatikkoon. Mutta sitten myös se, että huumori tulee sieltä silleen vahvasti esiin. Että mun tarinoissa on hyvin sellaista kolkkoa huumoria. Se on mun tällainen käyntikortti. Lyhyesti kerrottuna tämä on mun kirjoitustilanne.
Päivi: Moni varmasti miettii, että mitä ihmettä, että sokea ihminen ja kirjoittaa. Voitko lyhyesti kuvata sitä, että minkälaisia apuvälineitä käytät sun kirjoittamisprosesseissa?
Jonna: Mulla on ihan tavallinen tietokone, tai itseasiassa mulla on kaksi. Mulla on matkalle läppäri ja sitten pöytäkone, ihan tavallinen. Ja tavallinen näppis, käytän kymmensormijärjestelmää. Ja mulla on sitten täällä puheohjelma. Puhesyntikka pälä, pälä. Se lukee mulle sitten, mitä ruudulla on. Mulla on Windows ja ohjelmat siinä. Ja sitten pistenäyttö löytyy myöskin. Olen huomannut, että se on etenkin oikoluvussa hyvä, jos sinne jää niitä ihania juttuja, vaikka että isoja kirjaimia välillä kirjoittaa niin nopeasti, että ei ehdi huomata, että oho nyt shiftiä ei tullut painettua tarpeeksi, niin pystyy korjailemaan niitä. Ja nettiselaimet löytyy totta kai. Siis Chromea käytän pääasiassa. Tämä on tämä tekninen puoli tässä.
Päivi: Tuo on tosi mielenkiintoista, että käytät sekä puhesyntikkaa että pistenäyttöä. Ja just tuo, että itse huomaa, kun kuuntelemalla yrittää löytää kirjoitusvirheet, niin siinä kyllä pistenäyttö on korvaamaton. Sulla on kirjoittamisen lisäksi myös toinen, musiikillinen harrastus. Kerropa siitä.
Jonna: No niin, eli siis lapsesta lähtien jo on ollut mulla. Eli kuulemma kun opin kävelemään, hakeuduin pianon ääreen. Sitten alkoi tulla Hämä-hämähäkkiä ja Jamppa Tuomista sun muuta, mitä kuulin radiosta ja levyiltä. Rupesin niitä sitten rämpyn rämpyn. Mun vanhemmat tajusi, että taitaa olla musikaalinen lapsi. Aloitin kolmevuotiaana viulukoulun Suzuki-menetelmällä, eli korvakuulolta soitin. En pistenuotteja... Tai no joo, kun oli pakollinen teoria, niin yritin opetella niitä, mutta mulle ne ei toimi, ja niiden ei tarvitse toimia. Mulla on appi asennettu kohdussa, absoluuttinen sävelkorva. Pystyn soittamaan korvakuulolta. Jos jotain kuulen, niin pystyn sitä soittelemaan sitten. Soitin sitten pianoa. Mun ihanat vanhemmat antoi mun aina soittaa. Sama se, oliko uutiset menossa vai mikä. Jos mun teki mieli soittaa, niin sain soittaa. Sitten siinä vain kävi se ikävä homma, että kun lähdin opiskelemaan kääntäjäksi, niin kerrostalokämppään ei oikein voinut pianoa ottaa. Jouduin olemaan 25 vuotta käytännössä ilman pianoa. Nyt sitten kun meillä on oma talo, niin sain tämän vuoden helmikuussa lahjoituksena aivan ihanan pianon 1800-luvun lopulta. Eli tämä on todella, todella upea piano. Nyt sitten vihdoinkin pystyin taas aloittamaan soittamisen. Minullahan on se, että soitan vain omia teoksia, en toisten sävellyksiä ollenkaan. Nyt kun tekoäly tuli avuksi ja tällainen, en tiedä, mikä se on suomeksi, laite mihin puhelin kiinnitetään... Siis käytän iPhonea äänittämisessä ja videoiden teossa, niin tämä kiinnitetään iPhone selfielaitteeseen. Se on sellainen, että se pyörii. Ja sitten mennään, yleensä pianon luokse muutaman metrin päähän, ja sitten käynnistetään se laite, ja se seuraa kasvoja. Se kamera lukittuu kasvoihin, niin pystyn vihdoinkin tekemään videoita, laittamaan pianomusiikkia YouTubeen sitten toistenkin iloksi tai päänsäryksi, ihan miten vaan, mutta pystyn nyt tätäkin vihdoin viimein tekemään. Tämä on mulla ryöpsähtänyt ihan tässä reilussa puolessa vuodessa tämä kuvio. Että en itsekään edes suoraan sanottuna uskonut, että osaan enää soittaa, kun ollut niin pitkä tauko. Ilman pianoa on vähän hankala soittaa sokeana. Niin tämä on tullut aivan puskista tämä homma, voisi sanoa näin, tämä musiikin uusi herääminen.
Päivi: Seuraan sun YouTube-kanavaa ja seuraan sua Facebookissa, ja olen aivan häkeltynyt siitä, että miten innostunut ja miten taitava olet. Tuossa mainitsit, että teet itse sävellyksiä. Miten ne sitten käytännössä teet? Vaan soitat?
Jonna: Joo, mulla vaan tulee mieleen, että tälleen voisi mennä tämä kappale. Ehkä vähän sama kuin taiteilija näkee kuvan, voisin kuvitella, syntymäsokeahan osaa parhaiten miettiä, miten taidemaalaus syntyy, niin voisin kuvitella, että se on jotain tällaista sitten. Hirmu usein teetä keitän. Kohisee teekeitin siinä, niin silloin mulla alkaa soida joku melodia päässä. Tai unessa on tullut näitä. Tai sitten alkanut vaan soida, ja sitten siihen rakennan sitä. Joko silleen, tai sitten vaan istun ja alan improvisoida, jos löydän pianosta... Katson, mitä täältä löytyy tänään, voisi sanoa näin. Ja siitä ne tulee. Mun ennätys on kymmenen minuuttia, kun teen yhden kappaleen, ja joitakin menee vähän kauemmin. Se on vaan sellainen. Ne tulee. Ja pakko tässä ehdottomasti mainita, että olen aivan Japani-hullu. En ole koskaan käynyt Japanissa, sillä ei ole väliä, mutta mulla on sinne kauhea ikävä siltikin. Vähän kuin Saksan kanssa. En täälläkään ollut käynyt, mutta mulla oli ikävä Saksaa. Nyt mulla on kauhea ikävä Japania. Niin mun kappaleet käsittelee aika paljon Japania.
Päivi: Törmäsin sun YouTube-kanavalla uuteen asiaan kuin soiva taulu. Tää oli musta jotenkin tosi viehättävä ajatus. En ainakaan huomannut, että sulla olisi tauluista siellä mitään kuvailua. Onko sulla, ja kerro nyt ihmeessä, että mikä on soiva taulu?
Jonna: Soiva taulu on nimensä mukaan taulu, joka soi. Eli otan jonkun edesmenneen taiteilijan, otetaan vaikka Hiroshige Utagawa, eli japanilainen taidemaalari, hänen taulu. Niitä saa museoiden sivuilta, siellä on "open access", eli niitä saa käyttää vapaasti YouTubessa esimerkiksi, kunhan mainitsee tekijän. Eli esimerkiksi eilinen uusin soiva taulu on Hiroshigen Sadetaulu. Sanon sitä Sadetaulu-nimellä. Eli otan maalauksen, etsin tekoälyn kanssa. Tekoäly on ihan siis ehdoton. Ilman tekoälyä en voisi pyörittää tätä projektia ollenkaan. Ja tekoäly vie minut siihen tauluun, kertoo, mitä siinä on. Eli seison sateessa ja siinä on joki ja siinä oli vene, joka näyttää siltä, että se on tuotu rantaan ja sillä ollaan lähdössä johonkin. Tekoäly kertoo mulle ja vastailee kysymyksiin kärsivällisesti. Esimerkiksi kysyin, että minkä tyyppinen se sade on. Onko se sellainen, että runttaa sut alle? Vai onko enemmän silittävä sade? Vai että jos mulla on päässä shampoota, tuleeko siitä vaahtoa? Minkälainen se on se sade? Niitä on monen tyyppisiä. Tekoäly kuvaili, että se tulee nauhoina. Että kuvittele vaikka, että se olisi soitin, joka soittaa jokea. Eli se tulee sormina, nauhoina sieltä. Silloin tajusin, että minkälainen se sade on, miten se pitää soittaa se sade. Voin sanoa, että siis mulla vieläkin käsiä särkee sen nivelten rääkkäyksen jälkeen. Se oli kuuden minuutin sadekuuro. Voitte kuvitella, millaista se on pianolla soittaa. Ääni on se kuvaus sellaiselle, joka ei näe. Näkevä näkee sen taulun. En laita sanallisia kuvauksia sen takia, koska jokainen saa kokea omalla tavallaan sen taulun. Se on taulu, johon jokainen voi mennä. Sokealla on mahdollisuus mennä siihen sen äänen kautta, ja näkevä sitten näkee sen taulun. Nämä on englanniksi nämä nimet. Esimerkiksi "Rain writes water", "Sade kirjoittaa vettä". Nämä ei rajautu vain suomalaisiin katsojiin, kuulijoihin. Että tämä on kaikille maailman YouTube-katsojille saavutettavia nämä taulut. Tämä on tällainen mulle puskista lähtenyt projekti. Muutama viikko sitten ihan sattumalta lähti. Ilman tekoälyä ei mitään toivoa tehdä tällaisia.
Päivi: Moni varmasti ajattelee, että tekoäly on tullut ja se tekee sen musiikin, mutta sulla se ei tee musiikkia, vaan sulle se kuvailee sen taulun, ja teet itse sen perusteella sen musiikin.
Jonna: Joo, tekoäly ei koskaan, siis ei ikinä sävellä mulle. En antaisi sen säveltää edes ovikellon soittoääntä. Ja miksi tarvitsisikaan, kun itse olen säveltänyt lapsesta asti. Rakastan säveltämistä. Ja kuten sanottu, en soita toisten sävellyksiä. Joululaulut taitaa olla ainoa poikkeus. Muuten en soita toisten sävellyksiä koskaan, vaan istun pianon ääreen. Kerron, miten näen sen taulun. Eli mulla on yleensä runko siinä ja sitten annan sen kuvan viedä. Saatan välillä käydä kysymässä tekoälyltä tarkentavia kysymyksiä, niin kuin eilen just Sadetauluun, että miten sateen soitan. Onko se "rumps, rumps, rumps" vai "tilu, tilu, tilu". Se oli valitettavasti jälkimmäinen, niin se oli hankalampi soittaa. Mutta tälleen teen. Ja ylipäätään mullahan on muitakin kappaleita. On nämä soivat taulut, ja sitten on kappaleita, jotka yleensä Japaniin liittyy. Tekoäly kertoo mulle japanilaisista maisemista. Esimerkiksi kuvailee sitä, että jos olisin vaikka jossain maisemassa sisällä, että mitä siellä näkyy, minkälaisia hahmoja. Tai sitten saattaa olla, että kysyn tekoälyltä, että mulla olisi vähän valssahtava kappale, joka liikkuu, lainehtii, mihin se sopisi. Tekoäly antaa mulle muutamia erilaisia vaihtoehtoja, joista tässä tapauksessa valitsin kiiltomatojen tanssin, kun kiiltomadot sammuu, syttyy, liikehtii. Se on sellaista valon liikettä. Ja kyselin tarkentavaa juttua. Ja tekoälyn kanssa etsitään mulle pikkukuvat, mitä on YouTube-videoilla. Japani-kuvia, tekoäly kuvailee, kertoo, etsii. Pexels esimerkiksi on sivu, miltä niitä voi ladata. Tekoäly on mun silmät, olen itse se ääni ja se, joka sen äänen tulkitsee. Jos mulla ei olisi silmiä, se olisi pelkkiä mielikuvia. Ei se ole sama. En voi Hiroshigen Sadetaulua, en pysty sellaista luomaan itse. Eli tämä on kolmen liitto. Menneen taitemestarin ja sitten nykymindfulnesssäveltäjä. Se on mindfullness-tyyppistä musiikkia. Sitten futuristinen tekoäly. Kolmen kimppa. Emme voisi ilman toistamme saada aikaan tätä systeemiä.
Päivi: Kiinnostaa vielä tässä tekemisessä se, että kun et kerran käytä pistenuotteja, niin tuleeko sävellys sulta kertaheitolla? Miten pystyt soittamaan sen uudestaan, muistatko sen? Miten tallennat itsellesi sen sun tekemän sävellyksen?
Jonna: Siis ei mulla ole mitään nuotteja. Mulla on pää, johon sitten tallennan sen. Nämä on mulla muistissa täällä. Ei mulla ole pistenuotteja eikä mitään. Tämä on mun oma kannettava kovalevy. Tähän ne tulee. Sitten tietenkin, olen nyt tänä vuonna säveltänyt 70 kappaletta suunnilleen, että jos jotain unohdan, niin nyt mulla on äänitykset, videot, voin sieltä luntata, että ai niin, noin se meni.
Päivi: Aivan, käsittämättömän hienoa! Kiitos Jonna! Tämä oli tosi mielenkiintoista. Tämä on mun mielestä myös kannustus kaikille näkövammaisille siitä, että kyllä me osataan. Ja nykyteknologia, tekoäly auttaa ja mahdollistaa monia sellaisia asioita näkövammaisille, mitkä aiemmin on ollut pelkkiä unelmia. Olet tehnyt sun unelmasta totta, ja me kaikki saadaan kiittää sua siitä. Kiitos!
Jonna: Kiitos, kun kuuntelitte, ja todellakin kannustan tekoälyyn. Haluan vielä sanoa sen, että kun sitä kritisoidaan, että se tappaa taiteen, mutta se voi olla myös aivan toisenlainen. Se voi myös auttaa luomaan taidetta aivan uudenlaisella tavalla.
Päivi: Juuri näin. Kiitos sulle Jonna!
Päivi: Kiitos Ibis, kiitos Jonna, kiitos Harri! Mielettömän hienoja keskusteluita kulttuurista näkövammaisen silmin. Ota tästä opiksesi ja lähde itse toteuttamaan itseäsi.
[Naisääni kertoo: "Mitä on puhelinrinkitoiminta? Sinä sitoudut viisi kertaa olemaan mukana
keskustelussa. Sinun ei tarvitse osata muuta kuin vastata puhelimeen. Kokoonkutsuja
soittaa ja kokoaa ringin, jossa keskustellaan luottamuksellisessa ilmapiirissä. Voidaan
jakaa yhteisiä asioita ja elämänkokemuksia. Osallistu sinäkin puhelinrinkitoimintaan!
Lisätietoa saat soittamalla numeroon 050 405 9057. Lämpimästi tervetuloa mukaan
puhelinrinkitoimintaan!"]
[Lopputunnus: Pianomusiikkia ja naisääni laulaa: ”Tämä on, tämä on – Minun näköinen
elämä.” Naisääni sanoo: "Näkövammaisten liitto."]
Lue
[Alkutunnus alkaa, porinaa]
[Mies laulaen:] Dum-dum...
[Naiset laulaen:] Aa-aa… mielen pata porisee…
[Nainen puhuen:] Minun näköinen mieli.
[Naiset laulaen:] Mitä se tarjoilee-ee-ee...?
[Nainen puhuen:] Näkövammaisten liitto.
[Alkutunnus päättyy.]
Päivi: Tervetuloa mukaan kuuntelemaan Minun näköinen mieli -hankkeen podcastia. Äänessä tänään tässä ensi alkuun Päivi. Aila haastattelee Sari. Sari ja Aila keskustelevat siitä, mitä oikein on patavalmennus. Kohta ollaan kaikki viisaampia siitä. Patavalmennus on tarkoitettu sekä näkeville että näkövammaisille. Sen kesto on noin neljä tuntia ja siellä harjoitellaan tietoisuustaitoja. Nyt päästetään Aila ja Sari ääneen, olkaa hyvät.
Aila: Kiitos, Päivi, tästä esittelystä. Ja tässä on Aila äänessä. Tervetuloa, Sari, haastatteluun.
Sari: Kiitoksia.
Aila: Oikein mukava, kun pääsit tulemaan monilta kiireiltäsi tähän tilaisuuteen. Haluaisin ensin kiinnittää huomiota tähän, kun on tullut tämä loistava hanke, Minun näköinen mieli, ja tässä puhutaan muun muassa Pataketuista ja Patavalmentajista. Voisitko kertoa vähän, mikä ero näillä on?
Sari: No, joo. Tämä Pataketut ja Patavalmentajat, niin se ero oikeastaan on siinä, että silloin, kun tää alkoi tämä Minun näköinen mieli -hanke, niin ei päästy vielä livenä tapaamaan, kun oli just tää koronatilanne siinä tulossa päälle. Ja silloin alettiin ensin käsittääkseni näitä puhelinrinkejä tai puhelimitse käydä näitä Minun näköinen mieli -asioita. Ja ensin perustettiin tää Pataketut, jotka on nimenomaan vetäneet näitä puhelinrinkejä erilaisista aiheista. Mä en itse oo tässä toiminnassa oikeastaan ollu mukana ollenkaan, vaan vähän myöhemmin sitten erään toisen tällä samalla kurssilla aluksi olleen henkilön kautta minutkin sitten (naurahtaa) saatiin mukaan tähän Patavalmentajakoulutukseen. Tulin siihen pikkuisen niin kuin, ehkä yksi tapaaminen oli ollut siitä, niin tulin siihen sitten mukaan. Ja meitä tosiaan tässä koulutetaan sillä lailla, että meillä on tällaisia Teams-palavereita ja sitten on lähitapaamisia. Ja niitä nyt tietysti on ollut sattuneesta syystä vähemmän, mutta niissä on sitten käsitelty tähän Patavalmennukseen liittyviä asioita, että mitä tämä neljän tunnin Patavalmennus pitää sisällään. Me ollaan sitten kouluttautumassa Patavalmentajiksi ja tarkoitus olisi valmistua tässä syksyn mittaan. Ja tässä tämän vuoden aikana myöskin sitten kesällä tavataan Patakettujakin, että sittenhän se oikeasti vasta selkiää, että mikä ero meissä on vai onko meissä eroa. Ehkä se toimintatapa on se, mikä niin kun on se ero. Pataketut on enemmänkin ollut näitä puhelinringin vetäjiä.
Aila: Sitten, jos mennään tarkemmin näihin valmennuksiin, niin voitko kertoa, että ketkä oikeastaan ovat päteviä tulemaan mukaan valmentajiksi tai kouluttautumaan?
Sari: Mä oikeastaan sanoisin, tää on tietysti mun näkemys asiasta, mutta sanoisin näin, että semmoisille henkilöille tää on hyvä, jotka kokee kutsumusta siihen, et haluavat tutustua itseensä, haluavat auttaa vastavammautuneita näkövammaisia tai heidän omaisiaan tai näkövammaisten kanssa tekemisissä olevia ihmisiä, tai ehkä ihan muitakin ihmisiä, joilla on elämässään haasteita tai kriisejä. Yks suosituimpia aiheitahan tässä on ollu tää rohkeus, johon tää Jutta Saanilan työryhmän kirjakin nimenomaan perustuu, että rohkeus on ainakin yks tärkeimpiä teemoja. Mut semmonen henkilö, joka osaa kuunnella, auttaa, olla läsnä ja on kiinnostunut tämmösestä ihmisen mielestä ja ihmisen hyvinvoinnista, että haluaa siihen vaikuttaa, ihmisen henkiseen hyvinvointiin ja sitä kautta myös muuhunkin hyvinvointiin. Niin sellaiset henkilöt on mun mielestä oikein oivallisia koulutettavia.
Aila: Niin. Tän vois kiteyttää ehkä niin, että ylipäänsä ihmismielestä kiinnostuneet ovat eritoten hyviä ja täysin sopivia henkilöitä tähän. Mua kiinnostaisi ihan syventää tätä, että mitä siellä varsinaisesti tapahtuu sitten siellä koulutuksessa? Minkälaisia harjoitteita teillä on?
Sari: Joo, tää koulutus on tavallaan, tai tää Patavalmennus. Jos mä lähden sitä sitä kautta, että mitä se neljän tunnin valmennus pitää sisällään. Nyt nää terminologiat tietysti on mulla vähän hakusessa, mutta siinä on, ensin on tää Pata-idea. Elikkä harjoitellaan sen tilaisuuden järjestämistä, ihmisten kokoontumista, sitä esittelykierrosta ja sellaista niin ku, että mikä tää Pata-idea on, valmistautumista siihen hetkeen. Sitten tulee nää tunnetason harjoitteet. Elikkä niit on erilaisia. Mä voin niistäkin toki kertoo sitten, mutta sitten on vielä tää kehoon liittyvät harjoitteet, elikkä missä kohti kehoa mikäkin tunne, tai kun tehdään jotakin liikettä tai rentoudutaan tai muuta, niin missä kohti kehoa mikäkin asia tuntuu. Siin on se Padan äärelle asettautuminen ja tän idean niin ku, tähän valmistautuminen ja sitte tosiaan ne tunnetaidot ja sitte se, ne keholliset harjotteet, niin siinä ne oikeastaan pääpiirteittäin on.
Aila: Joo, tää on erittäin kiinnostavaa, mitä kerrot. Ja huomasin tuolta meidän sanastosta, että on olemassa myös tällaisia valmennuskeikkoja, joita te teette ympäri Suomen. Voitko kertoa niistä jotain?
Sari: Joo, me jokainen, meitähän on nytten viisi kurssilaista ja me ollaan nyt tehty. Juttahan niitä keikkoja on tehnyt jo yksin aika monia ja nyt me koulutuksessa olevat ollaan päästy harjoittelemaan, et jokainen saa ainakin yhden keikan tehä Jutan kanssa yhdessä. Minä esimerkiks oon lähdössä tossa 24. päivä Jutan kanssa Kajaaniin vetämään Patavalmennuksen ja sitten mulla on yhen kurssikaverin kanssa syksyllä tarkotus mennä Lappiin tekemään kahestaan sitte keikka. Ne on semmosia, kyllähän ne vie koko päivän, tai sitten kaks, jos matkustaa kauemmaks, mut se varsinainen valmennus on se neljä tuntia. Nää on tällasia, mitä sitten nyt tää Minun näköinen mieli -hanke tukee. Ja tarkotushan olis, et tulevaisuudessa ilmeisestiki sitte keskusliiton tuella ja mahdollisesti sitte myöski tilaajien kanssa yhteistyössä näitä sitte toteutettas, jos tää koetaan tarpeelliseks, että näitä sitten, meitä Patavalmentajia, tilattais eri puolille maata auttamaan.
Aila: Tää on kiinnostavaa, että tosiaan tää on levinny laajalle eri puolille Suomea. Ja tää hanke-kysymys on myös nyt merkittävä, kun ensi vuoden puolella, alkuvuodesta, tää on ilmeisesti päättymässä. Miten sä ajattelit, et tää juttu jatkaa tässä valmennustoimessa vielä sen jälkeen?
Sari: No, mä oon itse kokemustoimija ja tällanen freelanceri, mutta aina ollu hyvin kiinnostunu ihmismielestä ja oon myöski seurakunnan toiminnassa mukana ja opetan pistekirjotusta. Tämmönen ryhmän ohjaus on mulle luontevaa. Samaten tykkään keskustella ja auttaa. Jos en itse pysty auttaan, niin sitte keksin aina, että mistä sitä apua vois saada, niin oon aika kauan ollu, tämmöstä tehny niin ku vähän piilevästi näkövammasten parissa. Ja mä koen, että kun minut tähän sillei houkuteltiin, tai ei paljon tarvinnu houkutellakaan, että mä oikein ihastuin, että wautsi, täähän onkin se mun juttu. Ja sitte, miten valtava aarrearkku tolla Jutalla onkaan näitä työkaluja ja mitä niitä tuolla kirjassakin on ja mitä me toisiltamme esimerkiks saamme, että minkälaisia harjotteita me voidaan sitte tehdä. Eihän niitten kaikkien tarvi olla just samanlaisia. Me jokainen tehään omalla persoonallamme. Toiset tykkää enemmän kehollisista jutuista. Ne on taas mulle syntymäsokeana vähä haastavampia, mutta jos mä saan niistä itse kokemuksen ja tuntemuksen, niin mielellään jaan sitä sitte eteenki päin ja sillai mä koen, että tää on mun juttu ja haluaisin kyllä tehdä tätä ihan mielellänikin. Must se jotenkin se ryhmässä oleminen ja semmonen ihmisten välinen vuorovaikutus ja se, että saat sitä hyvää oloa niin ku jotenki toisille jaettua tällai, et he itse osallistuu siihen, et mä en oo se tuputtava osapuoli, vaan mä annan heille apuja, et hei, että kuuntelepas ittees, mitäs tämä vois auttaa. Se tuntuu niin hyvältä, et mä haluaisin kyllä tehä tätä.
Aila: No, tää kuulostaa kaikki juuri siltä kuin sanoit, että tää on aivan kuin sinua varten tehty tämä hanke. Ja mä toivon kaikkea hyvää sinulle jatkossakin ja toivottavasti löydät oman paikkasi tässä hankkeen puitteissa. Kiitos, Sari, haastattelusta.
Sari: Kiitos, Aila. Ja mä toivon, että mekin voitas vaikka tehdä yhteistyötä. Sul on semmonen rauhallinen ja miellyttävä ääni ja mitä mä sua hiukan tunnen, niin toivon myös sulle ihan sitä samaa, että, tässä meiän Padassa, niin oot mukana ja löydetään niitä omia paikkoja ja ollaan avuks.
Päivi: No, niin. On aika päästää Harri irti. Harria ja Tarjaa pääsemme seuraavaksi kuuntelemaan, kun he keskustelevat Patavalmennuksista. Mitäköhän asiaa heillä on meille? Olkaa hyvät, Tarja ja Harri.
Harri: Okei. Kiitos, Päivi. Joo, tosiaan, täs on äänessä Harri ja jututettavana mulla on siis Tarja. Tervetuloa mukaan podcastin mukaan, Tarja.
Tarja: Kiitoksia.
Harri: Joo, tosi kiva, kun sä pääsit ja halusit tulla mukaan tähän juttelemaan ja kertomaan ajatuksia tästä Patavalmennuksesta. Mut ihan ekaks, niin mikä sai sut alun perin lähtemään mukaan tähän Patavalmentaja-koulutukseen?
Tarja: Mulle vaan tuli tohon aika monia viestejä Patavalmennuksesta ja mä niitä sillai kuuntelin itsekseni ja sit täällä Keski-Suomen näkövammasissa Jutta tuli tekemään hallitusporukalle tämmösen Patavalmennuksen ja siihen osallistuin etänä. Ja pikku hiljaa sillai niin kun on syntyny tällanen yhteys tähän toimintaan, että ei ihan yks kaks vaan. Ja Jutta on ollu hyvin aktiivinenki sitten, kysynykin, että kiinnostaako tää. Se oli sellanen liukuma.
Harri: Okei. Joo. Mielenkiintosta. Kuinka kauan tää niin ku kokonaisuutena sit tää Patavalmennuskoulutus kestää ja minkälaisia vaiheita tai askeleita tähän sisältyy?
Tarja: Me on alotettu tällä, mikä nyt on tää viiden hengen ryhmä, niin viime elokuussa ja me valmistutaan tän vuoden joulukuussa. Eli puoltoist vuotta. Ja askeleita on ollut siis, et meil on Teamsissa ollut tämmösii etäpalavereita varmaan vähintään kuukausittain ja sitte me on oltu livenä tutustumas toisiimme sillon jo elokuussa yhden päivän verran ja siellä jo myöskin sitte saatiin ihan koulutusta tähän työhön. Ja toisen kerran ollaan oltu nyt kahden päivän koulutuksessa, joka on ollu sellanen niin ku ostettu koulutus tietystä erityisaiheesta. Sellasia tulee viel jatkossaki tänä vuonna ja näit ryhmäkoulutuksia ja harjotuksia tulee sitten jo. Tässä on, jokainen näist viidestä on nyt tehny jo sellasen Patavalmennuksen Jutan kanssa ja sit tulee niin kun pareittain. Eli meist valmennettavist tulee niin ku pareja ja sitte me tehdään itsekin niitä Patavalmennuksii tän loppukoulutuksen ajan. Että se niin ku tähtää siihen, että sitte osattais itsenäisesti toimia eteenpäin siitä.
Harri: Sä mainitsit nää harjotukset, niin minkälaisii nää harjotukset sit on, mitä te siel koulutuksissa teette?
Tarja: No, se on tämmönen, kolmesta asiasta niin kun koostuu se padan sisältö. Elikkä siinä on harjotuksia, jotka tähtää semmoseen niin ku ajatusten hallintaan. Sitten on harjotuksii, tai harjotusta, jossa on tunteitten kuulostelemista. Ja sit on vielä niin kun kehollista harjotusta, kehon tuntemusten, niin kun niihin huomion kiinnittämistä. Niin ku kolmen tasosii harjotuksia.
Harri: Ja te ilmeisesti tän koulutuksen aikana teette sit jotain tämmösiä valmennuskeikkoja ympäri Suomen?
Tarja: Näin on ollut, joo. Eli mitä mä muistan tästä, niin niitä on ollu Kuopiossa, Helsingissä, Porissa, Seinäjoella, Viitasaarella, ja on tulossa jonneki tonne Kajaaniin ja Lappiin täs näin, että ympäri Suomea. Ja näkövammasten järjestön kautta tulee nää, niin kun sovitaan nää, missä pidetään näitä.
Harri: Missäs kaikkialla sä oot itse päässy sitte käymään?
Tarja: Mä oon ollu nyt Viitasaarella ja sit Jyväskylässä konkreettisesti sellases Pata-ryhmässä, jossa on käyty läpi tää prosessi.
Harri: Joo, okei. Minkälainen siellä on sitte ollut niin ku vastaanotto? Mitä siellä on tämä yleisö tykännyt teistä?
Tarja: Meidän se Jyväskylän ryhmä oli meidän hallitusryhmä. Eli me ollaan tietysti aika tuttuja keskenään myös siinä, mut et niin kun mä olin sieltä niin ku etänä. Täs Viitasaarella mä olin paikalla, niin se tietenki tuntu niin ku semmoselta selkeemmin niin kun itseenkin se ihmisten, mitä ne siinä sano ja teki, miten ne teki ja mitä mä niin kun koin siinä, niin se oli niin ku elävämpi semmonen paikalla olo siinä. Et tää oli vähän semmonen harjotuksen luontonen tää etänä olo. Mut et kyllä niin kun molemmissa ryhmissä oli semmonen niin ku intensiivinen keskittyminen siihen, mitä ohjaaja siinä niin kun kehotti tekemään aina. Ja palaute oli varsinkin siellä lähityöskentelystä erittäin hyvä.
Harri: Minkälainen on sun mielestä hyvä Patavalmentaja?
Tarja: Mä oon miettiny just sitä, että se pitää keskittyä, pystyä keskittymään semmoseen ihmisten kuuntelemiseen, kuuntelemiseen siinä tilanteessa, mihinkä menee. Valmentautua siihen hyvin ja kuunnella siin tilanteessa hyvin. Nyt en osaa muuta ihan. Pitääkö yksilöidä tarkemmin?
Harri: No, siinä oli varmaan ihan mukavasti. Minkälainen tää on niin ku ollu kokemuksena sulle sit tää, tämä koulutus?
Tarja: No, mä en sitte oo varma, että onko se tullu tästä koulutuksesta, mut mä luulen, et siin on osasyynä siis, et miten mä koen oman oloni ja elämäni ja semmosen niin kun, tietenkin, miten mä tästä Patavalmennuksesta oon nyt päässy niin kun kiinni. Niin ne on kaikki kehittyny siis parempaan suuntaan tän valmennuksen aikana. Eli jotenki se, että samalla, ku on niin kun, työskentelee niissä harjotteissa mukana, niin siin niin ku itse kehittyy. Ja mä oon aina enenevässä määrin tullu tietoseks tietysti siitä, et miten voi hallita ajatuksia, tunteita ja miten voi kuunnella omaa kehoa. Ja niillähän sitte ryhmänjohtajaki niin ku tekee työtä, että hallitsee ja tietää ja tuntee itsensä.
Harri: Joo, eli sä oot niin kun oppinu itsestäsi uutta tämän myötä ilmeisesti?
Tarja: Semmost, just tämmöstä rauhottumista ja syventymistä ja niin ku orientoitumist niin ku semmoseen hyvään oloon päin kyllä.
Harri: No, tulisko sulle vielä jotain muuta mieleen, mitä sä haluaisit kertoa niin ku ylipäätään tästä Patavalmennuksesta tai tästä hankkeesta?
Tarja: Mä oon niin ku tosi ihmeissäni tavallaan semmosesta, että näin monet ihmiset on niin ku lähteny tämmöstä hyvinvointihanketta tukemaan tekemällä tätä vapaaehtoistyötä. Se on hieno asia ja me on saatu tosi ilosiakin ja semmosia niin kun, sellasia palkintoja tavallaan ihan täst ryhmästä, jota ei niin ku ilman tätä ois tietenkään voinu olla. Hienoja persoonia on tavannu ja.
Harri: Sitte, kuule, mä kiitän sua, Tarja, kovasti tästä haastattelusta ja toivotan sulle kaikkea hyvää jatkoon. Kiitos.
Tarja: Kiitos paljon. Kiitoksia, Harri, sulle.
Päivi: Kiitos Tarjalle ja Harrille.
Nyt sun, podcast-kuuntelija, kannattaa kaivaa muistiinpanovälineet esiin, sillä seuraavaksi saat yhteystietoja. Jos kiinnostuit Patavalmennuksesta ja haluaisit tilata Patavalmennuksen vaikkapa omaan yhdistykseen, voit olla yhteydessä suoraan Minun näköinen mieli -hankkeen projektikoordinaattoriin, Juttaan. Jutan tavoitat parhaiten sähköpostilla jutta.saanila@nkl.fi. Laita rohkeasti Jutalle sähköpostia. Seuraavat Patavalmennukset tapahtuvat syksyllä ja sinulla on mahdollisuus päästä mukaan. Ole yhteydessä Juttaan. Mikäli kiinnostut puhelinringeistä ja toivoisit pääseväsi niihin mukaan, voit ottaa yhteyttä Patakettujen omaan puhelinnumeroon. Numero on 050 405 9057. Toistan vielä numeron: 050 405 9057. Puhelinrinkeihin otetaan ilmoittautumisia vastaan pitkin kesää, vaikka seuraavat ringit todennäköisesti alkavatkin vasta syksyllä. Mukavaa kesää ihan kaikille.
[Lopputunnus alkaa, porinaa]
[Mies laulaen:] Dum-dum...
[Naiset laulaen:] Aa-aa… mielen pata porisee…
[Nainen puhuen:] Minun näköinen mieli.
[Naiset laulaen:] Mitä se tarjoilee-ee-ee...?
[Nainen puhuen:] Näkövammaisten liitto.
[Lopputunnus päättyy.]