Minun näköinen elämä: Taide ja valokuvaus
Tältä sivulta voit lukea Minun näköinen elämä -toiminnan Taide ja valokuvaus -tallenteen tekstivastineen.
Kuuntele Minun näköinen elämä: Taide ja valokuvaus -jakson tallenne SoundCloudissa.- Ulkoinen linkki
Haastateltava: Tero Kokko
Haastattelija: Mira Nieminen
Litterointi: Annanpura Oy / Joni Takkunen
[Alkutunnus: Pianomusiikkia ja naisääni laulaa: ”Pieniä tekoja, suuria tunteita. Ne kanssasi jaan ja niin paljon saan, kun uskallan sanoa sen, minkä tunnen. Keräilen rohkeutta. Voin vihdoinkin sanoa pystypäin, tämä on, tämä on - Minun näköinen elämä.” Naisääni sanoo: "Näkövammaisten liitto."]
Mira: Tervehdys rakkaat kuulijat. Se on Näkövammaisten liiton minun näköinen elämä toiminta, kun täällä puhuu. Ja äänessä on Mira Nieminen. Ja meillä on sarja Me osataan. Tänään mulla on ihan mahtava vieras mun vieressä. Eli me nimittäin istutaan täällä Iiriskeskuksessa ja meillä on aamukahvit tässä menossa. Hyvää huomenta Tero Kokko.
Tero: Hei kaikille.
Mira: Tervehdys Tero. Ihana, kun pääsit paikanpäälle.
Tero: No kiitos.
Mira: Me ollaan täällä ihan nyt yhdessä ja tehdään semmonen mukava podcast, missä puhutaan varmaan sulle tosi tärkeästä aiheesta, nimittäin taide ja valokuvaus.
Tero: Mm, ja sulle kans.
Mira: Mulle kans.
Tero: Nii.
Mira: Ennen, ku päästään ihanaan aiheeseen, nii kerrotaan ensin vähän, et kuka on Tero Kokko. Missä sä oot syntyny ja millon sä oot syntyny?
Tero: No mä oon syntyny vuonna 1962 ja Helsingissä. Eli mä olen Vallilan poikia.
Mira: No niin. Stadista siis.
Tero: Kyllä. Sukat jalassa kyllä.
Mira: Tero, millainen oli sun lapsuus, mitä harrastuksia oli?
Tero: Vallilahan oli työläiskaupunginosaa siihen aikaan. Ja ei sitä paljon rahaa ollu, että jokainenhan on elänyt oman erilaisen elämänsä ja en mä nyt sitä kovin kummoseks nää erilaiseks, mutta kyllä sitä vauhtia riitti.
Mira: Tuliko taide jo nuorena sun elämään?
Tero: Mä en o koskaan osannu itteeni oikeen hirveesti nähdä, että olis jotenki erilainen. Tietenki, ku mulla on syntymäsokee. Eli mulla on glaukooma ja näkö hiljalleen vuosikymmenissä laskee. Niin ei sitä osaa sillain nähdä, että koulu oli tietenki aika hankala, kun ei nähny niin hyvin taululle, kun muut. Mutta multa on itse asiassa kysytty sitä asiaa, et näenkö mä jotenki paremmin värit, ku kaikki muut. Ja mun mielestä se hyvin kuvastaa sitä asiaa, että ei sitä osaa erottaa, enkä mä o tienny olevani, niinku niin sanotusti taiteellinen. Paitsi että kyllähän sitä siten joistakin asioista sitte on hiljalleen tullu se käsitys, että mä ehkä näen asiat hiukan erilailla, ku kaikki muut.
Mira: Miten se lähti sitte se taide ja luovuus ja tämmönen tietoisuus siitä, että sä ehkä osaat piirtää?
Tero: Mähän olin yhdeksännellä luokalla, kun mun kuvaamataidon opettaja laitto mulle kolme työtä eteen ja sano, et hae näillä Ateneumiin. Mullahan oli aina ollu, niinku kuvaamataito ja matikka kymppiä, mutta sitte kaikki kielet ja muut on ihan toivottomia. Niissä pitäis opetella kai liikaa, tai muistaa liikaa, että ehkä mä sillä lailla olen taiteellinen, että mä innostun kaikesta. Ja sitte toisaalta taas semmonen, et pitäis joku asia muistaa, niin on aika heikkoa.
Mira: Oliks tää sit sun ensikosketus taiteeseen, kun tämä opettaja näytti sulle ne sun työsi ja sano, että hae Ateneumiin?
Tero: No kyllä mulla aikanaan oli. Sitä ennen mä muistan, että kun mä olin vähän pienempi, nii mä olin piirrelly semmosessa, se oli joku kerhotila, tai tämmönen, missä oli kaikkee. Ja mulle sitte yhdessä vaiheessa sanottiin, et hei mä oon voittanu semmosen hopealusikan piirustuskilpailussa.
Mira: Voi että. Ihania muistoja sulla. Sieltä se on sitten lähtenyt. Tero. Mitä muita asioita sä koet taiteeksi?
Tero: Mä olen saanut kokea ja kokeilla kaikenlaista ja mun ehkä yks tyypillisintä on, et mun täytyy ite kokeilla. Mä olin 14-vuotias, kun mun paras kaverini kysy yhdeltä taikurilta, et rupeisko se opettaa. Ja siinä vaiheessa mä sitte ite innostuin mukaan. Ja sitten mä melkein parikyt vuotta olinkin taikuri. Ja sen jälkeen tietenki on sitte toinen asia, mikä mulle on hyvin paljon ollu tärkeä asia, on ruoka. Ruuan, niinku semmonen taiteellisuus, koska mä oon ollu edustuskokkina, joka on tarkottanu sitä, et mä oon saanu tehdä just sitä, mitä mä itse haluun, et mä oon tehny suurille johtajille. Ja mä oon saanu tehdä, niinku semmosta luovaa. Ja kaikki semmonen ruuan väri ja kaikki muu, että monelle ruuan valmistushan on hyvin inspiroivaa ja toisille taas se on semmosta puurtamista. Ja mulle se on ollu semmosta aika moista taidetta, että ne lautaset, mitkä sitte on lähteny, ne on pitäny olla kauniita.
Mira: Oot sä valokuvannu aina niitä annoksia sillon, ku sä teit niitä, nii hienoimmat sitte muistoksi itsellesi, että?
Tero: Ei sitä. Sehän oli työ tavallaan ja.
Mira: Joo. Ne meni sitte nopeesti asiakkaalle ja eteenpäin.
Tero: Joo. Mulla on kyllä ollu aina kamera, mutta mä tykkäsin kuvata, mutta ei mitenkään, niinku mitä mä nyt kuvaan (epäselvää, 0:05:05)
Mira: Mites Tero mitä mieltä sä olet, voiko näkövammainen valokuvata?
Tero: Itse asiassa musta se on ollu aina itsestään selvää. Ja varsinki sen jälkeen, kun mä kävin näitä valokuvauskursseja ja oon oppinu sommittelua ja muuta, niin mä oon ollu hyvin vahvasti sitä mieltä, että näkövammanen voi täysin kuvata. Ja on näkövammasia valokuvaajii. Ja mä oon itse asiassa ollu ensimmäinen, joka haki, tai en mä tiedä, hakiko, vai, mut mä oon aina saanu Finn fotolta apurahoja, joka on siis Suomen kattojärjestö. Ja se on ollu mun mielest semmonen merkittävä tunnustus siitä, että niillä kuvilla on joku merkitys, koska en mä tykkää tehdä vaan kuvia kuvien takii. Kyl mul täytyy olla joku tietty merkitys kuville. Asia, tai joku. Jokaises mun näyttelysarjoissa on joku tietty merkitys, tai tarkotus. Kun taiteella voi puhua.
Mira: Se on totta. Miten ne näkövammaset sitten katsoo sitä kuvaa? Mikä on tärkeetä siinä hetkessä, kun tulee näkövammainen siihen sun vierelle ja hän katsoo sitä kuvaa? Verrattuna vaikka suhteessa sitte ihmisiin, jotka näkee, nii onks sulla tähän jotain ajatuksia?
Tero: Sehän on selvä, et siinä vaiheessa, et niin kauan, kun se on mun kädessä se kuva, nii se on mun ajatus. Mut heti, ku mä laitan seinälle, niin se on ihmisten ajatus. Se ei o enää mun. Mutta se, mitä on testattu ja mä oon tehny, niinku selvityksii, nii on se, että kun näkevä näkee kuvan, nii hän haluu luoda sen oman ajatuksensa siitä. Ja sen jälkeen nähdä vasta sen nimen, jotta se ei johdattaisi häntä johonkin, vaan hän saa sen oman tunnelmansa. Mutta näkövammasilla, niinku kun sitte puhutaan tämmösistä kohokuvista ja muista, niin missä pitää tunnustella, niin hänen pitäis kyllä eka mielellään saada kuulla se kuvailu siitä kuvasta, koska muuten se on vaan sekasotkua, koska sä et tiedä, mitä sä etsit siitä.
Mira: Nii joo. Ja sitten, kun sä saat sitä kuvailua ja sä käsin ja sormin kosketat sitä kuvaa, nii sit se alkaa hahmottumaan sen muodot ja mitä siinä valokuvassa on, niin sitte se viesti menee perille ja sit voi itse sitä tulkintaa, niinku jatkaa siitä. Eikö se jotenki näin mee?
Tero: Joo. Ja mun kuvat ei o semmosii yksinkertasii. Eli se ei o se neliö, vaan jos ajatellaan, niinku metsää, nii se on metsää, mutta siitä joka kerta saattaa löytyä uutta, niinku jokainen näkevä, joka näkee ja katsoo sitä pitkään, nii hän saattaa sieltä löytyy niitä syviä kerroksia, joita hän itse tunnistaa, koska jokainen näkee sen omalla tavallaan sen kuvan kumminki. Varsinkin sillon, kun mennään abstraktiin kuvaan.
Mira: Eli sä mainitsit sanan kohokuva. Ja siitä voitais vähän puhua. Miten tämmönen kohokuva tapahtuu?
Tero: No siis kohokuva on teknisesti semmonen, että se on tämmönen kohokuvapaperi, tai kuohupaperi. Ja siinä sisällä on kuulemma semmosii pieniä palleroita. Ja kun siihen ekaks tulostetaan se kuva ja sitä kuumennetaan, niin tietenki ne mustat pinnaat kuumenee enempi. Ja sillon ne alkaa kohoo ja nousta. Ja sillä lail muodostuu kuohupaperille tehty kohokuva. Ja sehän on hyvin monipuolinen, niinku se ei o pelkästään tämmöseen valokuvaukseen, vaan niit pystyy tekeen kohokarttoja omasta alueestaan helposti. Ja sen käyttömahdollisuuksii mun mielestä ei o vielä täysin edes mietitty loppuun, et esimerkiks tällä hetkellä mä itse mietin semmosta monesta kohopaperista tehtävää semmosta isoo kuvaa.
Mira: Mm, niinku monta pientä kohokuvaa ja sitte ne yhdistämällä tulee iso valtava taideteos.
Tero: Kyllä, koska sitä ei o nyt saatavilla, kun vaan A3-kokoisena sitä kuohupaperii. Ja sehän on luonnollista, koska sen lämmittäminen ois vaikee. Tällä hetkellä mä mietiskelen paljon sitä, että miten mä siitä saan. Ja mikä merkitys sillä on sitte, et saako siitä ison kuvan.
Mira: Ja pystyt sä ite määritteleen Tero sit siitä kohokuvasta, että mitä asioita sä siitä valokuvasta tahdot nostaa esille?
Tero: Toi on hyvin tärkee juttu, koska itse asiassa siitä kuvasta, niin mähän en voi laittaa kaikkee, mikä nousis, koska sittehän se ois semmosta risusavottaa, että ihan, niinku jotain kuusen oksaa. Vaan siitä täytyy, niinku osa materiaalista poistaa ja jättää osa, jotta se tulee se olennainen asia, mikä siinä on tarkotus tulla esille.
Mira: Joo musta jotenki tuntuu, että toi on tosi tärkeä juttu, koska siinä sä teet siitä kuvasta semmosen Tero Kokon näkösen, ottaman kuvan.
Tero: Mm-m.
Mira: Sä tiedät, mitä sä nostat sieltä esille ja mitkä sä sitte häivytät pois, jotta siitä tulee sit semmonen sun ottama kuva. Oot sä saanu ikinä mitään negatiivista palautetta sun työstä, tai valokuvauksista, tai niistä sun teoksista?
Tero: Toihan nyt on vähän monipuolinen asia, että millä mielellä ihmiset sitä sanoo, et kyllä mä hyvin tarkkaan katson, että kenen mielipiteitä mä suostun kuunteleen. Mutta negatiivinen palaute useimmiten saattaa olla paras. Esimerkiks Veden kosketus-näyttelyssä, niin kaks täysin sokeeta kerto, tai ne otti yhteyttä ja sano, että ei oikein menny putkeen. Ja mä muistan, kun sen näyttelyn viimeisenä iltana me istuttiin täällä Iiriksessä ja käytiin sitä juttuu läpi ja se on, niinku yks parhaimpii tilanteita musta ollu, ku mä sain sitä kuulla heidän näkemyksensä. Eli ei voi kuvitella, että aina sä oisit oikeessa, vaan kyl sun täytyy kuunnella asioita, mitä ihmiset puhuu. Ja yks, mikä mun mielestä on surkein asia, et usein näkövammaiset ei saa kuulla totuutta. Et mä oon nähny, niinku, että ku ihmisille on kehuttu, et kuinka hyvä tämä ja toi, et he on tehny jonkun teoksen. Ja se on ollu siis ihan kammottava.
Mira: Aivan. Siis et meitä halutaan, ikään kuin säästää tämmöseltä.
Tero: Säälitään. Joo.
Mira: Joo säälitään. Ja sitte säästetään totuudelta.
Tero: Kyllä.
Mira: Mikä onki sitte varmaan loppupeleissä voi olla todella haitallista.
Tero: No mulla oli yks ystävä, joka näytti ekaks julisteensa ja mä kerroin siitä ja sen väreistä ja muusta ja mikä siinä oli pielessä. Ja sit se erehty vielä näyttään ton esitteensä. Ja sit se kerto mulle, että ja käyntikorttii mä en sulle kylä sitte näytä. (Nauraa)
Mira: Aijaa. (Nauraa) Tämmöstäkin voi siis tapahtua.
Tero: Mutta sillä lailla, niinku itse asiassa mä kuulun, tai oon kuulunu hyvin paljon tohon valokuvaus tommoseen yhteisöön. Ja mä en käyttäis sanaa negatiivinen palaute, vaan semmonen rehellinen palaute on mun mielestä se, mikä on oikeempi sana, et ihmiset sanoo rehellisesti, mitä ne näkee. Ja sit vastaavasti mä kerron, mitä mä nään heidän kuvistaan. Ei voi kehittyy, niinku asioissa, jos ei, niinku o jossakin yhteisössä, vaan tekee vaan yksikseen. Se on aika hankalaa. On mahdollista tietysti, mutta ei ainakaan mun kohdalla o ollu koskaan se, että.
Mira: Joo toi on varmaan ihan totta, että sitä pystyy sitä omaa taiteellisuuttaan kehittää sillä, että kuuntelee muita ihmisiä, mitä he sanovat siitä sun taiteesta ja sieltä sitte voi poimia ne helmet. Jos ei ne o negatiivisia palautteita, nii kokisit sä, että ne on, vaikka sit tämmöstä sinua ja sun taidetta kehittävää palautetta, et sä otat, poimit sieltä sitte ideoita ja inspiraatio tulee myös sitte sieltä ihmisiltä, jotka katsoo sun kuvia ja kertoo, mitä he näkee ja miten he näkee sun kuvat, nii sitte sieltä sä voit ottaa niitä uusia ideoita?
Tero: Joo se on ehdottomasti, että ilman ihmisten palautetta, niin ja varsinkin valokuvaajien kanssa, ku ollaan, tehdään hyvin paljon sitä, että valokuvaus ei ole yksinäistä työtä, vaan me käydään yhdessä kuvailemassa ja käydään näyttelyissä ja sillain, niinku käytetään toistemme mielipiteitä hyödyksi. Tietenki siinä on sitte se mahdollista, että sitten tullaan niin sanotusti liian taiteellisiksi, että viedään liian, että sit ihmiset ei, niinku tunnista sitä, että, vaan se on, niinku jonkun pienen yhteisön näkemys siitä, että minkälaista se oikea taide on.
Mira: Sit tulee ihmiset kattomaan ihan, että ooh, mä en tajua tästä mitään. (Nauraa)
Tero: (Nauraa)
Mira: Joo. Okei nii, että sitä voi mennä sitte vähän ylilyönnin puolellekin.
Tero: Joo.
Mira: Joo. Pitää olla aika tarkka siinä sitte, että mitä tekee. Tero, sä mainitsit tossa näyttelysanan. Ja varmaan näyttely on yks sellainen paikka, missä sitten valokuvaajan armottomuutta testataan, että kuinka kestää sitä kritiikkiä, koska siellähän sitten näyttelyssä ne sun taideteokset on esillä ja ihmiset kulkee siellä ja katsoo ja arvostelee sun ottamia kuvia ja sun taidetta ja sun näkemyksiä, nii mites paljon sulla on näit näyttelyitä ollu? Onks sulla näyttelyitä ollu?
Tero: Kauheesti. Älä kysy multa. Mun nettisivuilta löytyy muistaakseni joku lista niistä, että. Koska ainakin osa näist on ollu sitte niin hyvin tehtyjä, että ne on sit ollu mones paikassa.
Mira: Nostetaan ihan muutama esille.
Tero: Tietenki aina mulle ensimmäisenä tulee mun Paikka-trilogia. Eli mihin tulemme kerran, nii semmonen ajatusmaailma, on mustavalkosii kuvia, oli synkkiä. Semmosta tulevaisuuden näkymää. Ja se oikeestaan lähti liikkeelle, mä olin yhtenä syksyiltana ulkona ja sato. Ja mä ajattelin, et nyt mä rupeen kokeileen mustavalkosta. Ja siinä oli semmonen skeittipuisto meidän vieressä. Ja siellä se lähti liikkeelle sitte se Paikka-trilogia. Ja mä lähetin sitte tonne Lahteen Kaarisilta (epäselvä sana, 0:14:33) kolme työtä. Ja ne hyväksyttiin sinne. Ja mä oon just halunnu, niinku semmosta vastuullisuutta halunnu tuoda sillä näyttelyllä esille. Pitäis, niinku olla vastuullisempia ja miettii sitä. Mut tietenkään se vastuullisuus ei tarkota sitä, että meidän pitäis olla, niinku hampaat irvessä, vaan koettaa tehdä vaan parhaamme. Ja sitte, jos mennään näyttelyis eteenpäin, niin sitte mä sain Hussista semmosen pienen suurentavan apuvälineen. Ja sillä voi ottaa kuvia. Ja mä pari vuotta sitten sillä seikkailin kotona sillä ja otin kuvia. Ja jos kuva oli tunnistettava asia, tai paikka, nii se oli heti hylätty. Eli siitä tuli abstrakti kuvasarja, vaikka mä oon aina inhonnu abstraktia kuvaa, koska mä en o ymmärtäny siitä yhtään mitään.
Mira: Nii abstraktihan, niinku tarkoittaa siis sitä, että siitä ei voi tunnistaa.
Tero: Ei. Joo.
Mira: Mutta jotain se kertoo katsojalle kuitenkin sitte.
Tero: Joo.
Mira: Joo. Mikäs tän näyttelyn sitten nimi oli?
Tero: No se oli Mosaiikkitarinoita. Ja siinä oli kolme sarjaa ja mä sain siinä kolme hyvin vahvaa kuraattoria tuekseni. Ja yks on tämmönen Leena Saraste. On todella, niinku aikanaan ollu tämmönen yks suuria valokuvauksen uranuurtajanaisista. Ja hän sitte, niinku mulle esimerkiks sano tästä just monesta asiasta, mutta yks tärkeimpiä asioita, mikä tuli, oli, että mun pitää laittaa muutamia kuvia, jotka on suurin piirtein tunnistettavissa, että muuten, tässä puhutaan just siitä, että mitä ihmiset näkee, et jos se on vaan semmosta yhtä outoo massaa, nii ihmiset kävelee ohi. Et siellä pitää olla muutama semmonen syötti, jolla ihmiset pystyy tunnistamaan asioita ja näkemään, että mistä tässä on kyse, että. ja sillä lailla, kun ne saa siitä kiinni, nii sit ne saa, niinku siitä koko sarjasta. Ja se on ollu mun mielest yks upeimpii, mitä on. Ja itse asiassa niitä kuvii on taivaan kantena, niinku tässä nykyisessä kalevalaisessa näyttelyssä.
Mira: Ennen, kun mennään tähän nykyiseen näyttelyyn, niin siinä välissä oli sulla vielä yks näyttely, eikö vaan?
Tero: No siis oli monta, siis nää kaikki näyttelyt on ollu mones paikassa.
Mira: Monessa eri paikas joo.
Tero: Joo. Mutta tota sittehän tuli tää kohokuva. Eli kuohupaperille, jota voi, niinku taktiilissa tehdä. Eli ottaa valokuva ja laittaa se taktiiliin ja pyytää että ne tulostaa sen kohokuvana. Ja…
Mira: Siten sä sait Tero ne sitte saavutettavaks myös näkövammaiselle nää…
Tero: Joo.
Mira: …sun teokset. Joo.
Tero: Joo.
Mira: Mikäs tän näyttelyn nimi oli?
Tero: Koskettava kuva oli ensimmäinen. Ja sillon vielä oli mustavalkosii ennen, ku ihan lopussa, et pari kuukautta ennen näyttelyy mä kuulin, et voiki olla värikuvia myös tehdä kohokuvia.
Mira: Ja se oli se Veden kosketus, eikö vaan?
Tero: Eikä, ku sit sen jälkeen oli Veden kosketus, joka oli sitte jo täysin värillinen.
Mira: Täysin värillinen. Joo.
Tero: Joo.
Mira: Ja se oli se hetki, jolloin…
Tero: Me kohtasimme. (Nauraa)
Mira: …me kohtasimme. Kuulijoille tämä tiedoksi, koska tämä on aivan ihana koskettava tarina Veden kosketus. Ja sulla oli Tero näyttely täällä Iiriskeskuksessa tässä kolmannessa kerroksessa ja yks työpäivä venähti mulla vähän pitkään. Ja kun mä kävelin sitte käytävää pitkin kohti taksia ja kotiin, niin mä pysähdyin, ku naulittuna, ku jotain tapahtu mun ympärillä ja sitten mä hahmotin, et täällä on nyt menos joku valokuvanäyttely. Ja mä menin tutkimaan sitä kuvaa ja mulle sanottiin, että Mira sä voit koskee siihen kuvaan.
Tero: Joo ja siinä on semmonen kasvi.
Mira: Siinä on kasvi. Ja sitä kuvailtiin mulle. Ja mä vähän vapisevin sormin kyllä, niinku koskin siihen, ku ei mun mielestä o aikasemmin saanu mihinkään teokseen koskea. Ja muistan joskus jossain näyttelyssä käyneenä, että mulle on tullu ihan järjestyksenvalvoja sanomaan, että älä vaan valokuvaa tätä juttua, tai ei saa koskee mihinkään. Ja mulle sitte sanottiin, että anna mennä vaan, että tunnustele sitä kuvaa. Ja mulle se oli ihan, niinku uus juttu, että mä voin oikeesti koskettaa tätä taideteosta. Ja sitte, ku mulle kuvailtiin sitä ja sitte, kun ne alko piirtyy sen teoksen kaikki yksityiskohdat mun mieleen, jotenki se oli mulle semmonen ahaa-elämys. Ja tähän taustana se, että mä oon kans itseäni pitäny nuorena joskus hyvin taiteellisena, että mulla on kans ollu, jos todistuksessa joku oli kymppi, nii se oli kuvaamataito. Mä osasin piirtää tosi hyvin. Ja mä rakastin semmosta tapaa kertoa omista tunteista ja ajatuksista. Ja se tapahtu sillon nuorena nimenomaan piirtämisen kautta. Ja sitte tota ollaan puhuttu tästä näkövammaisuudesta, niin mulla kans Retiniittis sitte hiljalleen söi näkökykyä ja tänä päivänä ollaan sit jo ihan toiminnallisesti sokeita. Ja jossain vaiheessa sitä elämää sitten, nii multa katos taide elämästä kokonaan. Jos ihminen ei osaa ympyrää ees piirtää enää, kun sitä ei nää, mistä se alkaa, mihin se päättyy, nii se lakkaa olemasta se taide, niinku merkityksellistä. Ja sit pitää vaan löytää jotain muita keinoja siihen omien tunteiden ja energioiden purkamiseen. Ja mulla se on varmaan sit ollu kaikki muu tohottaminen ja. Jotenkin mä oon kuitenkin jääny kaipaamaan sitä taidetta ja sitä semmosta, niinku visuaalista kauneutta. Mutta en mä o tajunnu, että sitä kauneutta on myös muissa muodoissa, kun vaan visuaalisesti. Ja sä Tero toit mun elämään takasin taiteen. Kiitos siitä.
Tero: Sähän olit mukana sit täs projektissa, kun me kokeiltiin, et me tehtiin kohokuvia, joihin sitten, niinku saatiin, maalattiin.
Mira: Se oli todella ihana hetki tyttären kanssa, joka on myöskin hyvin taiteellinen, hyvin luova. Hän aina haluais kauheesti askarrella mun kanssa kaikkee. Me joudutaan aina vähän soveltaen sitte sitä tekemään. Tytär on näkevä ja minä sitte ihan siinä sokkona sit aina tuskailen. Mut tää hetki, kun me saatiin yhessä tehä sormivärein ja sormilla ja maalailla näitä kukka-aiheisia teoksia. Ja mä sain tehdä sitä tyttären kanssa yhdessä. Ja hän kerto mulle niitä värisävyjä ja hän jopa kehu, että äiti hyvinhän toi menee ja kannusti mua tekemään niitä. No sinä aikana, kun mä tein niitä kaksi, nii hän teki niitä muistaakseni sitte kuusi, että hidastahan se oli, mutta se oli todella hieno hetki myös, et sai tehdä tiedätkö tyttären kanssa yhdessä taidetta. Ja mä vielä muistan, ku illalla sitte, kun mentiin nukkumaan, nii tytär sano mulle sitte siinä, ku hyvää yötä toivoteltiin, et äiti mulla oli tänään tosi kivaa sun kanssa.
Tero: Joo.
Mira: Tää kiitos oikeesti kuuluu sulle.
Tero: No itse asiassa mä en tiedä, onko se sattumaa, vai mitenkä, nii mun mielest ympärillä on ollu paljon aina ihmisii, että valokuvaus ei o tosiaankaan yksinäistä, et jokainen näyttely on iso joukko ihmisii takana. Ja esimerkiks, niinku tää väritysprojekti, nii siitä täytyy Tuija Räisäselle Keravalta, taiteilija kanssa, niin hän testasi nää mulle nää, kun mä ilmotin, että tämmöstä ja tämmöstä haluttas tehdä. Ja hän sit kävi erilaisii tusseja ja kaikkee kokeili ja mäki kävin heidän luonaan ekaks piirtämässä.
Mira: Etteks te kokeillu myös jollain hiilellä?
Tero: Ei hiilellä ei, mutta vesiväreillä ja (epäselvää, 0:21:35)
Mira: Vesiväreillä.
Tero: Joo.
Mira: Joo. Mutta te päädyitte sitte, että paras näistä on sit sormiväri.
Tero: No se oli, niinku upee, koska mä en o ite koskaan sormivärillä piirtäny. Mutta mä oon nyt itse asiassa tost, jos hiilestä puhutaan, nii mä oon piirtäny hiilellä aikanaan. Mut mä haluaisin nyt taas istuu sinne jonnekin kaupungille, tai luontoon ja hiili ei anna oikeestaan yhtään anteeksi. Eli se päässä pitää olla jo se kuva siitä, mitä mä teen. Ja sit pitää pari kertaa huitoo ilmassa ennen, ku vetää sen viivan ja. Mut semmonen, niinku ajattomuus ja rauhallisuus.
Mira: Sä haet valokuvatessa ja tehdessäsi taidetta ja piirtäessä sä haet myös tämmöstä mielenrauhaa, mielentilaa.
Tero: Mullehan on aina ollu semmonen, että ku mun koti, ku se on tällä hetkellä vielä poikamiesboksi, niin tota, onneks sitä ollaan nyt, Kirsi on sitä siistimässä hiljalleen. Niin aina, kun mä haluan jotain kaunista, tai muuta, niin mä otan kameran ja lähen ulos.
Mira: Mainitsit Kirsin. Kuka on Kirsi ja miten Kirsi vaikuttaa sun valokuvaamiseen?
Tero: Kirsi on sielunkumppani, voisko sanoo niin. Eli me törmättiin viime marraskuussa ja sitten oli oikein mukavaa, kun toukokuus sitte oli toi, mun näyttelyn avajaiset oli just samana päivänä, kun me oltiin kohdattu. Ja sit me oltiin tehty pieni ylläri. Eli Sari Karjalainen lauloi sitten meille, niin tota Yksi ruusu on kasvanut laaksossa.
Mira: Hei tää onki hyvä hetki. Palataanpa vähän taaksepäin. Ja meillä on pieni äänitallenne tästä avajaisista, missä oli sun ihan uusin näyttely. Sanopas vielä tän näyttelyn?
Tero: Luonto puhuu Kalevalassa.
Mira: Luonto puhuu Kalevalassa. Ja mennään sinne galleria Kaisaan ja avajaistunnelmiin.
(Äänitallenne alkaa.)
Mira: Me ollaan nyt täällä kulttuurikeskus Kaisassa. Tässä on avajaispäivä meneillään kuudes päivä toukokuuta. Täällä on ihan mahtavasti yleisöä ja nyt mä oon saanu napattua Teron tähän mun viereeni.
Tero: Kyllä.
Mira: Terve Tero.
Tero: Kiva.
Mira: Hei, kerropa Tero itse siitä, mikä sulla on nyt menossa tää näyttely?
Tero: No tää näyttely on hy-, monista ollu tänään, jotka on sanonu, että onko tämä nyt Kalevalaa. Mutta Lönnrot aikanaan sitä, ku se rupes kirjottaan Kalevalaa, nii hän kertoi, että hän ois voinu siitä materiaalista tehdä, vaikka seitsemän erilaista Kalevalaa. Eli tässä on kyllä täysin Kalevala kiinni, mutta nää kuvat on vähän erilaisii. Esimerkiks täällä on tämmönen iso kangas, joka on puoltoista metrii levee, kaks metrii ja kymmenen senttii korkee.
Mira: Vaikuttavan kokoinen ja näköinen. Kerro vähän lisää siitä.
Tero: No se on tarina, sukupolvien tarina. Eli siinä on kolme naista, jotka on 15, 30 senttii kokonen jokainen pää. Ja se on koko pinta on täynnä niitä, et ne katsovat kumpaankin suuntaan. Menneisyyteen (epäselvää, 0:24:39) Eli se kertoo siitä, että kuinka se tarina on aikanaan ennen, ku on kirjotettu, nii ne on puhuen kerrottu aina seuraavalle sukupolvelle. Ja tässä teoksessa on musta hauskin ollu se, että ku mä aina haluun jotain pientä laittaa mukaan tämmöstä erikoisuutta, niin tässä yks on valokuvamalli, yksi on sokea ja yksi on pyörätuolissa.
Mira: Mistä sulla kumpuaa näitä ideoita ja miten tää Kalevala näkyy sinussa, että mistä se idea tuli sulle?
Tero: No Kalevala tuli semmonen yhden tutun kautta. Mä rupesin lukeen Kalevalaa. Ja sitte siitä vaan lähti kolme vuotta sitte, että ajatus, että hei, että täähän on oikee semmonen aihe, josta on jotain mielekästä tehdä, että ei vaan tehdä, niinku valokuvaa valokuvan takii, vaan se, että Kalevala on meidän kansalliseepos ja siitä on, niinku nykypäivällekin paljon asiaa.
Mira: Joo mä jostain tota avajaiskutsusta kuuntelin, että sulla on semmonen näkemys tästä, että tää Kalevala, ku on kansalliseepos ja hyvin vanha ja tuttu, mutta se voi myös ratkasta nykypäivän jopa ongelmia. Minkälaisia ongelmia sä sit ajattelet, että tää ratkaisee?
Tero: Tässähän on justiinsa, me ei kunnioiteta luontoo esimerkiks niin paljon. Eli tehdään paljon tuhoja. No nyt on tullu kyllä nykyvuosina kaikkee kierrätystä ja muuta, eli ollaan menossa hyvään suuntaan, että ihminen kuvittelee olevansa luomakunnan herra, vaikka me ollaan itse asiassa osa vaan luontoo. Ja tää ei ole ainoo näyttely, joka siis on hyvin monet muutkin tähän, niinku ottanu kantaa tämmöseen, että me voitais, niinku ajatella vähän järkevämmin ja seuraaviakin sukupolvia varten. Ja sit ei tarvitse, niinku kenenkään ei tarvitse tehdä paljon, mutta jos jokainen yrittää tehdä pienen osan, niin kyllä me voidaan vaikuttaa tulevaisuuteen.
Mira: Joo. Kyllä. Ja luonto puhuu sillon.
Tero: Sillon luonto puhuu.
Mira: Joo. Täällä on myös tämmösiä saavutettavia valokuvia. Voiko näkövammainen valokuvata?
Tero: Kyllä ehdottomasti. Siis mä olen itse ollut 20 vuotta sokean kanssa naimisissa ja ite olen heikkonäkönen, jotenka mulla on kyllä tieto ja mä olen ollu sitä mieltä aina, että näkövammanen voi kuvata. Mutta se vaatis vähän, niinku semmosta jotain kurssia, tai muuta, jolla pystyttäis, niinku kaikkii sommitteleen. Eli miten hän sen tekisi, että se saadaan mielekkääksi, että ei vaan kuvata, niinku kuvaamisen takia, vaan että siitä on, niinku ihan oikeita tuloksia, mitenkä saada kuvasta, niinku sommittelun sääntöjä on erilaisia, joilla saadaan kuvasta niin sanotusti jännitteitä siihen. Hyvin yksinkertaisia asioita, joilla kyllä näkövammanen voi kuvata. Ja sokeakin.
Mira: Miten sä oot ottanu nämä valokuvat?
Tero: No mulla on ihan semmonen tavallinen, tai siis vähän parempi pokkarikamera. Laadukas. Ja sillä mä oon ottanu nää kaikki kuvat. Ja täs meidän vieressähän on sitte tätä Kalevalan väkeä. Ja nää kaikki näyttelyn saman kokoset kuvat, nii ne on kaikki kuohupaperille tehty. Ja kuohupaperi tekee sen, että näistä, että osittain ne on tunnusteltavii, koska tää on kosketusvapaa alue. Eli niitä voi tunnustella. Ja sitte toisaalta se tekee sen, että se on osittain kiiltävää ja osittain mattaa, joka tekee siitä ihan omanlaisensa tästä töistä.
Mira: Kyllä. Mennäänpäs ihan tohon lähelle, nii esittele mulle yks tämmönen kuva, missä on tämmöstä kosketeltavaa. Löytyykö tästä?
Tero: No siinä on oikein hyvä. Siinä on Seppo Ilmarinen ja hänen vaimonsa. Eli siinä on vaimo.
Mira: Kyllä.
Tero: Joo. Ja sitte häntä katsoo Ilmarin Seppo.
Mira: Täältä joo.
Tero: Ja heillä on semmonen, tiedät semmonen, kumpiki on vanhoja ihmisiä. Melkein seitsemänkymppisiä. Ja kumminkin heillä on tämä, mä sain vangittua tän katseen, kuinka vanha, kymmeniä vuosia vanha pariskunta vielä osaa hymyillä toisilleen.
Mira: Rakkaus näkyy.
Tero: Rakkaus näkyy.
Mira: Joo. Ja tää on ihan sormin tunnusteltavissa.
Tero: Kyllä.
Mira: Mahtavaa. Hei kiitos Tero tästä ajastasi tässä avajaispäivinä. Ja tota kiitos, kun pääsit mukaan tähän.
Tero: Kiitos.
Mira: Kiitos paljon.
Tero: Kiitos.
(Laulu Yksi ruusu on kasvanut laaksossa. Sanat ovat epäselvät, joten niitä ei litteroitu.)
(Äänitallenne päättyy.)
Mira: Sitten tässä oli mukana myös upea laulaja Sari Karjalainen. Ja siitä oli myös pieni maistiainen tähän meiän podcastiin. Kiitos myös Sarille.
Tero: Kyllä. Sari on upea laulaja ja hän on todella mahtava henkilö. Eli tällä lailla, niinku on paljon ympärillä ihmisii, jotka, joihin tutustuu ja heidän kauttaan saa uutta makua elämään. Tietenkin nyt sitte, että kun me ollaan oltu Kirsin kanssa yhdessä, niin tässä on tietenkin tullu sitä, että mä aina oon kokenu, että minun tapani on pysähtyä ja kuunnella itseäni ja maailmaa, et sehän on välillä tuskallista, niin sitä on aina vaan vähempi, koska on niin mukava elää vaan ja. Esimerkiks nyt Taiteiden yönä, niin me istuttiin mukavalla lämpimällä terassilla ja valkoviinilasilliset ja ranskanperunoita ja oltiin vaan.
Mira: Se antaa sulle varmaan myös taiteeseen semmosta uutta inspiraatiota.
Tero: Totta kai, kun on sitä rauhaa.
Mira: Juuri näin. Palataan vielä tähän näyttelyyn Luonto puhuu Kalevalassa. Mitä Kalevala sulle merkitsee Tero?
Tero: Kalevalahan ei o oikeestaan merkinny, enkä muista edes, et oisin koulussa edes lukenu. Kyllähän mulla on ollu käsitys, mikä on Kalevala. Mutta sitte mä tapasin ihmisen, joka on tosi paljon Kalevalassa kiinni, eli Marjastiina Suihkon. Hän sitte sai mut innostumaan, että ku hän puhu sit niin paljon Kalevalasta, nii mä rupesin lukeen. Ja mä näin Kalevalan en semmosella vanhalla tavalla, vaan mä näin siinä paljon mielenkiintosta asiaa. Ja mä jäin miettimään sitä ja tutkimaan, että 2022, eli 3 vuotta meni tähän näyttelyn tekemiseen, niin se oli vaan mielenkiintosta tiedäks. Koska mä näin sen Kalevalan ihan eri tavalla, kun niin sanotusti oikeaoppiset Kalevala-ihmiset. Ja siitä sitte alko syntyy näyttely. Ja nyt sitte viimeseks mä huomasin, et mulle oli niin paljon kerääntyny materiaalii siitä Kalevalasta, niin tota siitä tuli myös kirja. Ja eilen juuri laitettiin painoon englanninkielinen ja vironkielinen versio kans siitä kirjasta.
Mira: Eli voidaanko ajatella näin Tero, et sä oot tän Kalevalan, niinku tuonu ihan tähän nykypäivään, et se myöskin viestittää tämän päivän, niinku vaikka luonnosta, metsästä, ilmastonmuutoksesta?
Tero: No itse asiassa me eletään hyvin samanlaisessa vaiheessa, kun suurin osa Kalevalan runoista on viikinki- kautta keskiajalta. Tässä näyttelyn avajaisissa, niin mulla oli tämmönen Kalevala-ihminen puhumassa. Ja hän oli kuunnellu sitte ihmisten puheita, et ei nää kuvat oikeen o Kalevalaa. Ja hän sitte asiantuntijana kerto, että kyllä tää on 100 prosenttista Kalevalaa. Eli ne ei ollu sitä, mitä odotetaan sitä vanhaa, vaan semmosta uutta näkökulmaa Kalevalaan. Kaikki keskiajalla tapahtu, just sitä ennen oli kylmä kaus ennen, mutta sitten viikinki- kautta keskiajalla oli tämmönen lämmin kausi, eli lämpeni, lämpeni, niinku nytte. Samal lailla. Samoin siihen aikaan, niinku joka puolelta, oli Ruotsista tulossa ristiretkiä ja venäjältä ja tälläkin hetkellä me eletään määrätyl lailla samanlaisissa paineissa. Eli hyvin moni asia on ihan samal lailla, ku siihen aikaan. Mä näkisin, että yks voi olla, että ihmiset vois nähdä Kalevalassa ratkasuja, niinku nykymaailmankin ongelmiin.
Mira: Mitä tota, jos kuulijat haluavat päästä tutustumaan tähän näyttelyyn, tai tähän kirjaan, niin miten se on mahdollista?
Tero: No kirjahan löytyy ihan E-kirjanakin ja painettuna kirjana. Ja nyt syyskuun 24. päivä muistaakseni aukee Virossa ja on sitte jouluun asti siellä Virossa tää Luonto puhuu Kalevalassa näyttely.
Mira: Eli täältä Helsingistä se on nytten päättynyt se näyttely, mutta jos haluaa päästä tutustumaan näyttelyyn, nii sit ei kun Viroon vaan.
Tero: Sittehän Kalevalan, tän mun näyttelyn omat sivut on oma.fi/Kalevala. Ja sieltä esimerkiks muun muassa löytyy kaikkien kuvien kuvailu. Sitte Kaisan sivuilta, missä tää näyttely oli toukokuussa, nii sieltä löytyy kans muutaman kuvan semmonen tarkempi kuvailu, plus sitte kuuroille löytyy tämmönen viittomakielinen kuvailu kans.
Mira: Oo. Hieno. Todella saavutettavaksi tehty siis.
Tero: Kyllä.
Mira: Tero, millasta kameraa sä käytät, ku sä otat näitä valokuvia?
Tero: Mulla on tommonen ihan pokkarikamera. Eli järjestelmäkamerassahan on paljon osia ja sit siihen on saatavina eri putkii. Mut mulla on tommonen taskuun menevä kamera. Ja se on riittäny. Yhdessä vaiheessa mä harkitsin siirtymistä järjestelmäkameraan. Ja mä itse asiassa yhtä semmosta näpelöinki, että. Mutta onneksi mun kamera siinä vaiheessa hajos, et piti nopeesti käydä hakemas uus pokkarikamera samaa mallii tilalle, että. Se on mulle apuväline, et saavutettavuus.fi-sivustolla löytyy kamera arjen apuna, missä mä aikanaan olen tutkinut. Eli kamerahan on näkövammaselle tosi hyvä, joka on heikkonäkönen. Kun niitä varsinkin vihanneksia sieltä, ku pitäis sieltä ylhäältä nähdä se vaakanumero, nii ei muuta, ku kameralla joko suurentaa, tai ottaa kuva ja sit suurentaa, nii sä saat sen vaakanumeron, et mä en ainakaan muuten selviäis kaupassa. Tää on mulle, niinku apuväline ja harrastus ja. Mutta puhelimen kameralla pystyy ihan samal lailla. Ei ole ollenkaan huonoja nää nykyiset kamerat puhelimessakaan.
Mira: Tää on hienoo jotenki ajatella semmonen yhdistävä tekijä näissä kaikissa, mitä sä oot kertonu, nii sä oot ottanu apuvälineistä, joita näkövammaset käyttää arjessa ja töissä, nii ne parhaat puolet ja ottanu ne mukaan tähän sun taiteeseen. Kuten esimerkiks nää kohokuvat ja sitten myös kamera ja puhelin. Sä oot niistä, niinku ottanu itsellesi taiteen muodon. Välittämättä yhtään siitä, että sä et nää hyvin, vaan sä oot käyttänytkin näitä sitten apunasi ja tuottanut upeita taideteoksia. Hyvä Tero.
Tero: Mut eiks se o taiteilijan tarkotuski, et hän käyttää omia vahvuuksiaan.
Mira: Se on juuri näin. Monta valokuvaa sä oot Tero ottanu elämäsi aikana?
Tero: Kuten mä sanoin, nii saattaa olla, et jo pelkästään mosaiikkitarinoissa saattaa olla jo 10 000. Ja sitte (epäselvää, 0:37:29) mikä on mulle kans ollu semmonen. Eli mä oon tykänny tehdä jäästä semmosii muodottomii läpinäkyvii möykkyjä, joita sitte sen taustan värit on tullu siihen ja tehny siittä värillistä kuvaa. Ja se on osittain abstraktia, mut osittain se on täysin tunnistettavaa, et mä oon kokenu semmosen, mahti-sanaa mä oon käyttäny siinä. Ei voi kuvitellakaan, että sitä jäätä vois hallita. Mut sitä voi ohjailla. Ja siitä on sitte tullu semmosii hyvin mielenkiintosia kuvia.
Mira: Tulee mieleen, että miten sä katsot maailmaa ja miten sä itse näet sun valokuvasi?
Tero: Toi on aina se vaikein kysymys, että ku mulle se on vähän samaa, niinku, et miten mä söisin. Mä en osaa nähdä niissä mitään ihmeellistä. Tietenkin mä tiedän, et muut näkee siinä, mut en mä osaa ite nähdä. Ne vaan tulee ja mä innostun jostakin ja joko mä saan jostakin virikkeen, tai sitte mä vaan löydän jotakin. Mä oon ajatellu sitä, et jos puhutaan, niinku taiteilijasta, nii taiteilijahan on, tarkottaa sitä, että se näkee maailman vähän eri lailla, tai osaa nostaa semmosia asioita, mitkä on, niinku itsestään selvyyksiä, että jos ihmisellä on aivoissa tapahtuu, et A-pisteessä lähtee ajatus ja siirtyy B-pisteeseen, ni mulla se käy pari kierukkaa ja kahvilla välillä ja, (naurahdus) et se saapuu perille, että.
Mira: (Naurahdus) Mut joku aisti siellä täytyy olla, ku ajattelee, et jos ei ois sellasta, niinku taidetta siellä silmässä, nii jos sä otat, vaikka 10 000 valokuvaa, niinku sanoit, nii tota joku vois sitte ottaa ne 10 000 kuvaa ja tehä niistä näyttelyn. Mutta kuka jaksaa kattoo 10 000 valokuvaa, ei kukaan. Vaan sä osaat sieltä sitten poimia ne yksi, tai kaksi, tai kolme jotain käsittämättömän hienoo taidetta. Ja sä osaat katsoa niitä kuvia eri tavalla, kun sitte sellanen, joka ei ymmärrä valokuvauksesta, tai taiteestakaan mitään, nii sieltä löytyy sulta sit semmonen joku, monesko aisti se nyt voi olla sitte.
Tero: No itse asiassa jokainen meistä, myös näkövammaset ja pienellä koulutuksella, nii sokeetkin pystyy ottaa hyviä kuvia. Eli jokainen ihminen pystyy ottaa hyviä kuvia. Ei o olemassakaan semmost, joka ei pystyis ottaa. Tietenki mikä määrä siihen tarvitaan. Mut se, että mikä tekee sitte ehkä semmosen taiteilijan, nii se kuvavalinta. Esimerkiks, niinku tohon viime näyttelyyn, kun mulla oli myös malleja siinä, niin mä otin semmonen 500 kuvaa yhdestä henkilöstä. Ja sitte sieltä ekaks mä rajasin kaikki huonot kuvat ja kaikki muut pois. Ja sit jäi joku 150 kuvaa. Ja sitte alettiin, niinku tutkimaan, että vielä saatiin pois ja pois ja pois. Ehkä päästiin semmoseen 70 kuvaan. Ja sitte itse asiassa kriteerit muuttu sen jälkeen, koska se oli jo, niinku hyvä kuva. Sitte näistä hyvistä kuvista ruvettiin sitte katsomaan, että sen piti täyttää kaks kriteeriä. Ensinnäkin sen piti tuoda niitten muihin kuviin, jotka on samassa sarjassa, nii sen piti tuoda siihen jotain uutta. Ja toinen asia, et sen piti sopia siihen. Eli vaikka mulla oli joku todella hyvä ja mä halusin jonkun kuvan. Mutta jos ei se sopinu, nii se ei sopinu. Sillä lailla, niinku valokuvaajat rakentaa kuvasarjoja, jossa on semmonen kokonaisuus, joka tekee sitte semmosen jotakin enempi, kun se yksi kuva, vaikka ne jokainen kuva on tosiaan käsin valittu.
Mira: Tero, toi oli hienosti sanottu tossa aikasemmin, kun mainitsit, et kuka vaan, oli heikkonäkönen, tai sokko, nii voi ottaa hyviä valokuvia ja kuka vaan voi olla taiteilija. Mitä muuta Tero sä haluaisit meiän kuulijoille tähän lopuksi sanoa?
Tero: Elämä on semmonen suuri näytelmä ja me ollaan täällä vaan hetken, että ei kannata pelätä, että mitä muut ajattelee, vaan kannattaa kokeilla, mikä tuntuu itsestä hyvältä.
Mira: Kiitos Tero tästä upeasta hetkestä sun kanssa, kiitos aikasemmista kokemuksista ja kiitos, että sain tutustua sinuun.
Tero: Samoin. Olet valopilkku.
Mira: (Naurahdus) Kiitoksia. Kiitos hei kuulijat, kun kuuntelitte tämän. Ja jos heräsi tästä valokuvauksesta tunnelmia ja ajatuksia, niin laittakaa palautetta meille tulemaan. Ja myöskin tutustukaa Tero Kokon, näkövammaisen valokuvaajan tuotantoon. ja oikein mukavaa päivän jatkoa kaikille teille kuulijat.
(Kuulutus.)
Mitä on puhelinrinkitoiminta. Sinä sitoudut viisi kertaa olemaan mukana keskustelussa. Sinun ei tarvitse osata muuta, kuin vastata puhelimeen. Kokoonkutsuja soittaa ja kokoaa ringin, jossa keskustellaan luottamuksellisessa ilmapiirissä. Voidaan jakaa yhteisiä asioita ja elämänkokemuksia. Osallistu sinäkin puhelinrinkitoimintaan. Lisätietoa saat soittamalla numeroon 0504059057. Lämpimästi tervetuloa mukaan puhelinrinkitoimintaan.
[Naisääni kertoo: "Mitä on puhelinrinkitoiminta? Sinä sitoudut viisi kertaa olemaan mukana keskustelussa. Sinun ei tarvitse osata muuta kuin vastata puhelimeen. Kokoonkutsuja soittaa ja kokoaa ringin, jossa keskustellaan luottamuksellisessa ilmapiirissä. Voidaan jakaa yhteisiä asioita ja elämänkokemuksia. Osallistu sinäkin puhelinrinkitoimintaan!
Lisätietoa saat soittamalla numeroon 050 405 9057. Lämpimästi tervetuloa mukaan puhelinrinkitoimintaan!"]
[Lopputunnus: Pianomusiikkia ja naisääni laulaa: ”Tämä on, tämä on - Minun näköinen elämä.” Naisääni sanoo: "Näkövammaisten liitto."]